Kolumnit

Seitsemän kysymystä, ei yhtään vastausta

Viime torstaina mitta tuli täyteen. Uutistoimisto oli juuri sylkäissyt silmien eteen sähkeen, jossa kerrottiin Kouvolassa viime marraskuussa tapahtuneiden lapsisurmien taustoista. Avioerokriisi, kosto. Lopputuloksena kaksi kuollutta lasta. Jotenkin kaava on niin kovin tuttu.

Ei näitä, ei enää. Veikkaan, että en ole ainoa, jota ahdistaa.

Suomessa on tapahtunut vuoden sisään seitsemän perhesurmaa. Kukaan vähääkään maailmaa seuraava tai ihmisten ilmoilla liikkuva ei ole voinut välttyä kuulemasta tragedioista. Tapauksista ja niiden yksityiskohdista tietää, sillä niistä jauhetaan lööpeissä, uutisissa ja lehdissä. Ruokakauppaan mennessä samat lööpit huutavat lasten silmien korkeudella, kuinka äiti tai isä taas on surmannut.

Aina sitä huomaa miettivänsä samaa, moneen kertaan kulutettua kysymystä: Miksi?

Perhesurmat eivät ole mikään puhtaasti suomalainen ongelma, vaan vastaavanlaisia tekoja tapahtuu maailmallakin. Tätä todisteli psykiatrian dosentti ja THL:n asiantuntijalääkäri Hannu Lauerma viime viikolla Susanne Päivärinnan vetämässä keskusteluohjelmassa. Kauheuksia ei siis voi selittää suomalaisten synkeällä, melankolisella ja sisäänpäin kääntyneellä luonteella.

Selityshyllyltä valitaan usein samoja asioita: aviokriisi, mustasukkaisuus, narsistiset luonteenpiirteet ja talousvaikeudet. Bulevardin perhesurman syistä poliisilla oli jo viikko sitten jonkinlainen aavistus. Rikosylikomisario Ritva Elomaa kommentoi tuolloin Aamulehdessä, ettei kysymys ole mistään aivan ihmeellisestä. ”Normaaliin elämään se kuuluu”, sanoi poliisi.

Normaaliin elämään. Siinähän se ongelman ydin onkin. Miksi normaaliin elämään tai edes elämään kuuluvat asiat kasvavat sellaisiin mittasuhteisiin, että päättävät tehdä näin äärimmäisiä ratkaisuja?

Ongelmia on kaksi. Ensinnäkin, kukaan ei pysty tarjoamaan hyväksyttävää selitystä, koska sellaista ei ole. Ja toisekseen, koska selitystä ei ole, ei ole myöskään yksinkertaista ratkaisua. Ei ole reseptiä, ei ole korjattavaa.

Asiantuntijat puhuvat viranomaisyhteistyöstä, matalan kynnyksen paikoista, vanhemmuuden tukemisesta ja varhaisesta puuttumisesta. Yhteiskunnan pitää tarjota apua, mutta ihmisen itsensä sitä täytyy älytä pyytää.

Tammikuussa Helsingin Laajasalossa tapahtuneeseen perhesurmaan tosin liittyy piirre, joka saa helposti ihmiset kiihdyksiin. Surmapäivän aamuna mies oli nimittäin pyytänyt sosiaalityöntekijältä, että pääsisi päihdehoitoon. Koska lähetettä ei ollut, eivät myöskään hoitopaikan ovet auenneet.

Jälkeenpäin on aina kovin helppoa olla viisas. Harmi vain, ettei se tuo ketään takaisin.

Mutta on systeemissäkin jotain kertakaikkisen pahasti pielessä, kun lippulappusen puute voi estää avunsaannin. Jos systeemi voi ilmoittaa narisevalla äänellä, että sori, apua ei heru ennen kuin paperit ovat kunnossa. Palataan asiaan maanantaina, kiitos kuulemiin. Mitä se sellainen kriisityö on, jossa ei voida ihmisen hätään puuttua?