Kolumnit

Sikamaista sikailua sikahinnoilla

Tässä saattaa käyd
ä niin, ettei kovin köyhän pannussa pian läski tirise eikä liedellä kiehu lihakeitto. Lihan hinta on nimittäin nousussa. Yleensä luotettava lähde, Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos ennustaa tälle ja ensi vuodelle tuntuvia hinnankorotuksia niin tuottaja- kuin kuluttajahintoihinkin.

Nurjamielisesti voisi todeta, että suunta on oikea, mutta riittämätön ja väärin ajoitettu, pari vuotta myöhässä, ainakin tuottajan ja teollisuuden näkökulmasta. Kurki kuolee ennen kuin suo sulaa.

Jo jonkin aikaa on puhuttu sikakriisistä. Tuotanto on ollut tappiollista ja ne, jotka ovat kyenneet lopettamaan, ovat myös lopettaneet. Kun sikalan ukset on kerran pantu kiinni, ne eivät hevin uudestaan aukea.

Suomi kääntyi naudan- ja sittemmin sianlihan alituotantoalueeksi jo viime vuonna, mutta kotimaisen tuotannon alasajo ei aiheuttanut kummempia väristyksiä sen enempää teollisuudessa kuin kaupassakaan, joka myy lihatuotteita verrattomalla 30–50 prosentin katteella.

Sille on aivan sama, myykö se kotimaista tai ulkomaista tavaraa. Halpa eurooppalainen ylijäämäliha hurmasi myös kuluttajat.

Vankka maatalouspitäjä Janakkala on hyvä esimerkki lihantuotannon alasajosta. Vielä parikymmentä vuotta sitten sen maatilat tuottivat lihaa 4,5 miljoonaa kiloa vuodessa, saman verran kuin koko Lapin lääni.

Tällä hetkellä Janakkalassa on sikoja enää kahdessa talossa eikä nautatilojakaan, maidon- tai lihantuottajia ole kuin alun toistakymmentä.

Peltojen ja rakennusten puolesta monipuolinen karjatalous olisi voinut jatkua Janakkalassa vaikka maailman tappiin. Tuottajilla on ammattitaitoakin, mutta kun sika alkaa syödä tilan tukkimetsää, sitä ei kenenkään talous pitkään kestä.

Vaikka tuottajat omistavat osuuskuntiensa kautta kaksi lihataloa, Atrian ja HK Scanin, ne eivät ole Valion ja osuusmeijereiden tapaan kyenneet pitämään huolta omistajiensa tilipusseista. Lypsäjät ovat sittenkin olleet isäntiä taloissaan. Lihatalonpojat puolestaan ovat uskoneet vuorineuvoksiaan ja luottaneet heidän kykyihinsä kansainvälistyä.

Maidon tuottajahintaa on paineiden edessä korotettu, mutta lihatalot ovat pelanneet omistajiensa rahoilla kansainvälistymispelejä. Rahaa on uusien markkinoiden toivossa sadoin miljoonin poltettu Baltian, Ruotsin, Tanskan, Puolan ja Venäjän rapakuntoisen ja saneeraamattoman lihayritysten ostoihin.

Toistaiseksi voittoja ei ole kotiutettu, tilinpäätöksiin on kirjattu vuosi vuoden jälkeen vain ulkomaanseikkailujen miljoonatappioita. Nekin miljoonat olisivat olleet kovin tarpeellisia tuottajaomistajille.

Kun tasavallan kauppatase on mitä on eli rumasti alijäämäinen, on lähes rikollista ajaa kotimainen elintarviketalous kestämättömiin vaikeuksiin. Kerran maahan lyöty ei hevin nouse uudestaan iskuun.

Kärsijöinä ovat ensisijaisesti tuottajat ja lihateollisuuden työntekijät, joilta monelta on mennyt hyvä työpaikka. Kuluttajatkin ehdittiin totuttaa halpaan lihaan, jota ei enää Euroopasta tule. Sielläkin on kriisiydytty.