Kolumnit

Suomen yleisurheilun pitäisi katsoa maailmalle

Yleisurheilu voi sittenkin hyvin. Siis maailmalla. Brysselin perjantainen timanttiliigafinaali osoitti Christian Colemanin olevan Usain Boltin seuraaja sprinttikuninkaana ja Selemon Baregan olevan Mo Farahin manttelinperijä kestävyysjuoksussa. Kenian Beatrice Chepkoechin Monacossa juoksema 3 000 metrin esteiden maailmanennätys 8.44,32 on ainakin lähellä vuoden kovinta urheilusuoritusta.

Siinä missä kansainvälisen yleisurheilun boltinjälkeinen yö näyttää olevan lyhyt kuin suomalaisen heinäkuun, täkäläisen yleisurheilun yö vaikuttaa lokakuiselta. EM-kisat eivät valehdelleet, Suomessa ei ole tällä hetkellä ainuttakaan Euroopan kolmen kärkeen aikuisten lajissa kuuluvaa urheilijaa.

Timanttiliigassa kilpaili tänä kesänä yksi suomalainen yhdessä kisassa. Simo Lipsanen oli Lausannen kolmiloikassa kuudes. Suomen kärkiurheilijat toki sairastelivat, olivat loukkaantuneina ja keskittyivät EM-kisoihin, mutta ennen kaikkea, Suomesta ei löydy tarpeeksi urheilijoita, jotta siniristilippu vilkkuisi ainoassa merkillepantavassa ammattilaissarjassa.

Toisaalta Suomessa on sentään muutama urheilija, joiden tulostasolla kehtaisikin lähteä kilpailemaan Timanttiliigan rahapalkinnoista. Mutta kun esimerkiksi Suomessa tähtinä pidetyt Nooralotta Neziri, Kristiina Mäkelä ja Oliver Helander kisaavat lähinnä muita suomalaisia ja satunnaisia ulkomaalaisia vastaan Motonetin lahjakorteista, ei tarvitse ihmetellä, miksei kilpailusuorittamisen taso riitä arvokisoissa.

Timanttiliigan kisat ovat toki kutsukilpailuja, mutta on urheilijasta ja hänen taustajoukoistaan kiinni, jos esimerkiksi keihäänheiton maailmanlistan kuutonen kilpailee kauden aikana ulkomailla vain arvokisakarsinnassa. Siinä on Suomen maineikkaalle yleisurheilumanagerikaartille töitä.

 

Omalla tavallaan suomalaisen yleisurheilun tila näkyy Ruotsi-maaottelussa, joka on yhä kotimaisen yleisurheilukauden merkkipaalu. Maaottelun yleisömäärät kertovat omaa kieltään suomalaisen yleisurheilu(kulttuuri)n rapautumisesta.

– Silloin kun tulin mukaan, niin Olympiastadion oli Helsingissä ihan täynnä. Nyt tekee tiukkaa, että saadaan Ratina täyteen. Yleisömäärät ovat muuttuneet, moukarikonkari Merja Korpela havainnoi STT:lle lauantaina.

Lauantaina Ratinan stadionilla oli varsin upea yleisömeri verrattuna samassa paikassa parhaaseen kesäaikaan järjestettyihin nuorten MM-kisoihin, joiden yleistaso ei juuri Suomi–Ruotsille hävinnyt.

Kun suomalaiset aikuisten arvokisamitalit ovat jääneet syväjäähän, suomalainen yleisurheilu on juuttunut tilaan, jossa Ruotsin voittaminen maaottelussa on tärkein asia. Onneksi miehet voittivat, joten pahin kriisi on vältetty.

 

Kertoohan Ruotsin kyydissä pysyminen jotain siitä, ettei Urheiluliiton palloliittomaisesti julistaman ”mutta kun harrastajia on paljon” -mantran asiasisältö tuota pelkkää nollatulosta. Nuorten EM-kisoissa mitaleita on tullut tasaiseen tahtiin.

Siis nimenomaan EM-tasolla, sillä SUL:n mallissa (vuodelta 2014) alle 18-vuotiaat eivät kilpaile MM-tasolla. Vähentämällä kilpailumahdollisuuksia kovalla kansainvälisellä tasolla ei valmenneta ketään kovalle kansainväliselle tasolle. Olympiakomitea puuttui tähän ja lähettää 13 yleisurheilijaa nuorten olympialaisiin.

Jos SUL aikoo kääntää ongelmansa, miten siitä laadukkaasta massasta saataisiin aikuisten arvokisamitalisteja, pitäisi ratkaisuja etsiä hieman Pihtipudasta pidemmältä.

Toisaalta omaan napaan tuijottaminen on SUL:n vahvuus. Löytyihän ”uudistava” toimitusjohtajakin talon sisäpiiristä, 17 vuotta liiton miehenä vaikuttaneesta Harri Aallosta. Ainakin Aallolta löytynee mapillinen oikeita mielipiteitä tai hän osaa pysyä hiljaa oikeista asioista, mihin esimerkiksi Kristiina Mäkelä ei liiton mielestä pystynyt.

Tuoreimpia artikkeleita