Kolumnit

Suosikkeja on monenlaisia, Hemingwaysta Sibeliuksen kautta toriparkkiin

Kuva: Hameenlinnan kaupunginmuseo
Kuva: Hameenlinnan kaupunginmuseo

Jos yhtään pidätte kirjallisuudesta, niin teillä kaikilla on joku suosikkiklassikko. Minulle se on aina ollut Ernest Hemingwayn lyhyt romaani Vanhus ja meri.

Pakkohan se on uskaltaa tunnustaa, vaikka eräs kirjallisuutta paremmin ymmärtävä ystäväni kiusoitteli syyksi pelkästään teoksen sisältämää ”metsästystä ja kalastusta”.

 

Joku voisi pitää valintaa pikkuisen lapsellisena. Kirja on sentään pintapuolisesti helppotajuinen ja koulujen lukulistoilla kautta maailman.

Omana aikanaan, eli 1950-luvulla, Vanhus ja meri oli kiitelty ja palkittu bestseller. Se jäi myös kirjailijan elinaikana julkaistun tuotannon viimeiseksi merkkipaaluksi.

Hemingwayn lause on napakkaa. Kerronta ei rönsyile tai kikkaile kirjallisilla taidoilla. Maailmaa, henkilöhahmoja ja tapahtumia kuvaillaan naturalistisen todentuntuisesti sellaisena kuin ne ovat. Oikeasti kerrotaan rivien välissä jotain aivan muuta. Kovaa kamaa, pystyisipä itse samaan.

 

Entäpä musiikki? Minun suosikkini on Jean Sibeliuksen Kullervo op. 7 tai kavereiden kesken ihan vaan Kullervo-sinfonia.

Ensiesitys vuonna 1892 oli merkittävä kulttuuritapaus. Sibelius kuitenkin häpesi liian kansallisromanttiseksi haukuttua teosta, ja veti sen pois julkisuudesta muutaman esityksen jälkeen. Säveltäjän taiteelliset tavoitteet olivat kauempana maailmalla.

Minuun iskee juuri tuo romanttinen tai kalevalainen paatos. Mieskuoro läväyttää: ”Kullervo, Kalervon poika”. Aivan huikeaa.

Nuoren miehen pikkuisen hapuileva ja mahtaileva orkestrointi ei haittaa pätkääkään. Tavara oli ehkäpä turhan paksua sen ajan muusikoiden taidoille. Oikeuksiinsa Kullervo on päässyt vasta nykytulkinnoissa.

 

Entäs kauhuleffat? Jos on pakko valita, niin se on John Carpenterin klassikko Halloween vuodelta 1978. Ohjaajan itse syntetisaattorilla väsäämine musiikkeineen.

Mutta en minä kauhusta pidä. Elokuvan päähahmo Michael on kuin toriparkki. Vaikka kuinka sitä yrittää tappaa tai se olisi kaatunut kymmenessä äänestyksessä, niin aina se jostain nurkan takaa nostaa rumaa päätään. Ei oikein uskalla katsoa.

Toki sinne sitten saisi auton parkkiin, eli ihan puhtaasta kauhusta ei ole kyse.

Puhdasta kauhua on, kun joku taas ehdottaa Sibeliuksen syntymäkodin siirtoa alkuperäiseltä paikaltaan juurettomaan reservaattiin. Mitä modernimmaksi keskusta muuttuu, sitä arvokkaampia ovat viimeiset merkit menneestä.

 

Kirjoittaja on Hämeenlinnan kaupunginmuseon amanuenssi ja kontrabasisti