Kolumnit

Kolumni: Toisenlaisia sotamuistoja, tai ainakin muistoja

Teidän kohta entisellä kolumnistillanne on työn alla kaksi haastatteluvetoista kirjaa.

Olen viime kuukausina päässyt jututtamaan sekä hämeenlinnalaisia jääkiekkoihmisiä että suomalaisen punkrockin veteraaneja. Kaksi kovin erilaista porukkaa ja kuitenkin niin samanlaista. Molemmilla on ainakin yksi iso yhteinen tekijä: omassa maailmassaan kummatkin ovat yhdessä tehneet ja samanmielisinä kokeneet kaikenlaista.

 

Itse katulätkätasolle jääneenä olen kateellisena kuunnellut, kun vanhat kiekkomiehet muistelevat menneitä matseja, kunnian hetkiä, yksittäisiä maaleja, kokonaisia kausia. Mutta myös kaukalotappeluita, pukuhuonepuheita, jäsenten välisiä mittelöitä ja matkan varrelle uupuneita kollegoita.

Kukapa ei haluasi kuulla tarinoita Pietilän Penasta ja Murtolan Sopusta? Varsinkin, jos olet pelannut katulätkää Penana ja asunut Sopun alakerrassa.

 

Toisaalla on punkrock. Kun 70-luvun punkit kohtaavat, jutut ovat kuin sotaveteraaneilla.

Muistatko Koiton talon piirityksen, olitko mukana Kaivopuiston taistelussa, koitko raastavat Lapin keikat? Ja yhtälailla onnenhetket: Eppujen esikoisen levyjulkkarit Tavastialla, Hurskas pornolehtineen Ämyssä, Clash ja Jam elävänä Ruisrockissa.

Kolme pitkää kuumaa kesää, jolloin tytöt hymyili, vaikka kaikki miehet oli rottii (niiden päät on pelkkii pottii). Moottoritiekin oli kuuma, koska emme vielä tienneet, että vapaus on suuri vankila.

 

En ihan talvisotaan kehtaa punk-kokemusta verrata, mutta jossakin lähempänä jatkosotaa kuin inttiä sen täytyi olla.

Raskas savotta, joka jätti jäljen kansakunnan muistiin. Massiivisen möhkälemäinen legenda, joka läheltä katsottuna, paikalla olleena, koostui nopeista pienistä hetkistä.

Vasta myöhemmin arvioituna ja arvotettuna siitä muodostui selkeämpi kokonaisuus, ehkä jopa looginen iso kuva. Tai sitten taustapeilissä on vain ruusunpunaiset linssit.

 

Omakohtaiset kokemukseni sotaveteraaneista ovat vähäisiä. Lähipiirissä heitä ei juurikaan ollut, ja jotka kohdalle sattuivat, eivät sodasta puhuneet.

Kaksi kertaa osallistuin isommalla panoksella veteraanikeräykseen, molemmat paljastuivat huijaukseksi. Silloinkin veteraanien suulla puhuivat muut ulkopuoliset tahot.

Onneksi jääkiekkoilijat ja punkrokkarit ovat avoimempia jakamaan kokemuksiaan. On ollut aivan uskomattoman hienoa kuunnella, kuinka Savolaisen Hanski ja Pikkari Virtanen kertovat ensimmäisistä liukkaista askelistaan Kerhon paidassa tai kuinka Karanteeni-yhtyeen laulava rekkakuski Hate Konttinen kertoo miten selvisi Motörhead-Lemmyn kuristusotteesta linnun lailla viheltämällä.

 

Tulevien kolumnistien puolesta toivon, että ihmiset jatkossakin kokoontuvat yhdessä tekemään ja kokemaan, että on jotakin tuoreeltaan kommentoitavaa ja myöhemmin muisteltavaa.

 

Kimmo Miettinen

Kirjoittaja on kirjailija ja kärttyinen.

 

 

 

Asiasanat