Kolumnit

Tämä uutinen tuntui pahalta ja nololta

Hyvinvointiyhteiskunnan toimivuutta mittaa perinteisesti se, miten hyvin se huolehtii vähempiosaisista; sairaista, vanhuksista ja lapsista.

Aivan näin yksiselitteisestä tilanteesta ei ole kysymys, mutta seuraava uutinen tuntui äärimmäisen pahalta ja nololta. Parayleisurheilun EM-kisoihin osallistuvilta suomalaisurheilijoilta peritään kisamatkasta 900 euron omavastuuosuus, jos ei sijoitu kolmen parhaan joukkoon.

Suomen Urheiluliitto painii taloudellisissa ongelmissa ja menestys vammattomien urheilijoiden EM-kisoissa oli kaikkien aikojen pohjanoteeraus.

Vaikka vaikeuksia olisi kuinka, istuvat vammaisurheilijota koskevan omavastuupäätöksen tehneet tukevasti pelisilmänsä päällä.

Onneksi liiton sponsori, huonekalu- ja sisustusketju Jysk riensi apuun ja lupasi maksaa mitalitta jäävien urheilijoiden omavastuut. Olisiko tämä neuvottelu kannattanut käydä jo ennen kisoja?

Ruotsalaiset iltapäivälehdet ilkkuvat itäisiä naapureitaan tietysti isosti, mutta tällä kertaa kyllä aivan aiheesta.

Vammaisurheilijoiden joukosta löytyy lukuisia tarinoita, joista voisi ottaa oppia niin vammattomat urheilijat kuin tavalliset terveet.

Syntymästä asti ollut tai elämän varrella syntynyt vamma ei ole estänyt heitä jatkamasta elämäänsä ja panostamasta myös huippu-urheiluun. Monelle heistä jo osallistuminen EM-kisoihin on suuri voitto.

Syntyy paljon elämää suurempia tarinoita. Samanlaista halua, tahtoa ja intohimoa toivoisi edes hiukan näkevän vammattomien yleisurheilijoiden keskuudessa.

Pistää väkisin miettimään, että onko elämä heidän joukossaan ylipäätään liian helppoa ja vaivatonta?

Syitä menestymättömyyteen haetaan muualta kuin peilistä, vaikka kaava on yksinkertainen; näkyvyyttä ja tukijoita kyllä riittää, jos on edes aitoa toivoa menestyksestä.

On helppo moittia olosuhteita, mutta löytyykö oikeasti sellaisia tyyppejä, jotka malttavat keskittyä kymmeneksi vuodeksi yhteen asiaan tullakseen esimerkiksi kansainvälisen tason kestävyysjuoksijaksi?

Parayleisurheilussa tällaisia ihmisiä on. Nykyisten, terveiden kestävyysjuoksijoiden pitäisi vielä harjoitella vuosia, jotta he olisivat 1960-70-lukujen taitteessa edes harjoituksissa pysyneet Lasse Virenin tai Juha Väätäisen peesissä.

 

Tuoreimpia artikkeleita