Kolumnit

Tänä iltana sytytän kynttilän pienelle tytölle

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Vuoden 1939 marraskuun lopusta on 80 vuotta, mutta aika on jonoon asettuneiden vuosien lukua valtavan paljon lyhyempi.

Isäni oli silloin 10-vuotias, kun hänen isänsä, minun isoisäni, oli lähdössä talvisotaan. Faarini oli vapaussoturi ja Vaasassa Mannerheimin vartiomies, kuten hän niin monet kerrat onneksi ehti minullekin kertoa.

Imin kaiken. Niin muovautui maailmakuvani varhainen ydin.

Vuosi vuodelta olen enää vähemmän muistellut isoisäni, enojeni ja monien muiden minulle läheisten sotaveteraanien kertomuksia. Ytimen ympärille on kerääntynyt kaikenlaista.

Faarin muisto on tänäänkin rakas, mutta olen miettinyt ja yrittänyt ymmärtää myös niitä olosuhteita, joissa hänen puolisonsa ja lapsensa elivät – sekä kuolivat.

Isovanhempieni hautakiveen on myöhempinä vuosina lisätty merkintä isäni pienestä sisaresta, joka oli kuollut 17.12.1939 alle kolmen kuukauden ikäisenä. En tiennyt ennen kuin näin uudet kultakirjaimet.

Kunpa jaksaisimme sankarihaudoillakin lukea myös rivien välit.

Tasavuosina käydään läpi sitä, mitä 105 kunnian päivän aikana tapahtui – ennen sekä jälkeen ja etenkin noiden päivien aikana.

Hain jutunjuuria 30 vuotta sitten Raatteen tieltä, kun sodasta oli kulunut 50 vuotta. Sen korpitien muistan aina ja paikallisen koulun sotamuiston – pääkallon.

Myönnän. Sotaväsymykseni oli syvää jo ennen alkamistaan. Miksi kaikki pitää kerrata aina vaan uusille sukupolville, kuin mantrana tai rituaalina, uudelleen ja uudelleen, ikään kuin olisi edelleen tarve todistella jotakin maailmalle ja ennen kaikkea itsellemme. Talvisodan ihme. Että Suomi oli uhri ja olimme oikeassa. Venäjän uhkako meitä yhä painaa. Toivottavasti ei.

Eikö muistaa ja etenkin ymmärtää voi hiljaisesti ja ehkä jopa antaa lupa unohtaa: herätä jo kumpujen yöstä. Onneksi siihenkin on oikeus vapaassa maassa.

Sanotaanko hyvästit ainakin salakavalille viholliskuville. Niitä on maailmassa muutenkin liikaa. Voisimme lohkaista ajatuksen tyngän myös Raatteessa kaukana kotoaan kuolleille ukrainalaisille, Stalinin uhreja olivat hekin. En ole osannut heitä aina oikein edes ihmisiksi ajatella.

Tänään, illan pimetessä kohti huomista, sytytän kynttilän tädilleni Ritvalle (ja kaikille sodan mielettömyyden uhreille).