Kolumnit

Täsmätoivoa katteettoman hötön sijaan

Kuva: Samu Pirinen
Kuva: Samu Pirinen

Marketin vilinässä lapsi nappaa telineestä joulun lelukuvaston ja tyrkkää sen käteeni.

– Toivotko tästä jotain tiettyä? kysyn toiveikkaasti, sillä olen huono keksimään lahjoja.

– En, mutta ajattelin että haluaisit katsoa, mitä on tarjolla, poika vastaa.

Tilanne on ohi, mutta keskustelu jää mieleeni. Se muistuttaa, että joulun alla toivominen vaikuttaa äkkiseltään helpolta, koska katalogit kertovat, mikä on mahdollista.

Totuus on, ettei kaikki ole kaikille mahdollista. Ja kun vaihtoehtoja on valtavasti, lopulta ei toivo mitään. Tämä tekee antamisestakin vaikeaa, olisihan mukava antaa jotakin, mitä toinen toivoo.

Omien toiveiden tunnistaminen on tärkeää, sillä jotakin toivova ihminen on toiveikas. Toiveikkuus taas on hyödyllistä. Se pitää kiinni elämässä. Tuoreen kotimaisen väitöstutkimuksen mukaan pessimisteillä on kohonnut riski sekä sairastua että kuolla sepelvaltimotautiin.

Suotuisan elämänorientaation lisäksi toiveikkuus on myös huolestuttava ilmiö. Viime aikoina olen suorastaan häiritsevän usein törmännyt eri yhteyksissä lausahdukseen siitä, että aina on toivoa.

Mutta miksi ihmeessä vakuuttelu toivon olemassaolosta häiritsisi ketään? Ainakin siitä raadollisesta syystä, että aina toivoa ei kaiken suhteen ole. Erityisen kyseenalaista on tarjota sitä tilanteessa, joka vaatisi yksiselitteisen ihmeen.

Kristillisessä perinteessä toivolla on itseoikeutettu sijansa uskon ja rakkauden välissä. Sisältökin on selvä: toivotaan sitä, että jatkoa seuraa, ettei kaikki pääty kuolemaan. Tätä toivoa kelpaa valaa jopa kuolevaan omaisineen, jos se vain sopii osallisten maailmankuvaan. Siksi hämmästyttääkin, että kirkko tyytyy usein tarjoamaan vain toivoa ylipäätään. Napakampaa olisi sanoa ääneen, minkä toivossa eletään ja kuollaan.

Toivo mielletään ratkaisuksi ihmiselämän vaikeuksiin myös uskonnollisen kontekstin ulkopuolella. Maallisilla areenoilla harva tuntuu tietävän tai edes välittävän, minkä toivossa porskutetaan. Kunhan vaan on toivoa.

Etenkin ammattiavuksi tarkoitettu yleistoivo on arveluttavaa. Seurauksena on samanlainen self-help-höttö, jota jatkuva voimien ja selviytymisen tyrkyttäminen edustaa. ”Aina on toivoa” alkaakin kuulostaa samalta kuin iänikuinen lupaus siitä, että kaikesta selviää.

Harras toiveeni on umpirehellinen toivopuhe. Sen edellytys on käsitys siitä, mikä on milloinkin mahdollisuuksien rajoissa.

Kuolinvuoteella toivoa kuoleman peruuntumisesta ei enää ole. Silti uskonnottomallakin voi olla toivoa esimerkiksi siitä, että kuolema ei olisi kivulias tai siitä, että omaiset jäisivät surussaan henkiin.

Nimettyjen, realististen toiveiden voi olettaa joskus jopa toteutuvan, ja siksi ne edustavat toiveikkuuden kovaa ydintä.

Jos jotakin todellista toivoa on, sitä kannattaa vaalia ja tarjota muulloinkin kuin jouluna.

Kirjoittaja on humanisti, yksinyrittäjä ja perheenäiti Hämeenlinnasta.

Päivän lehti

29.1.2020