Kolumnit

Tervemenoa teuraaksi – Suomessa on tuskin huonompaa ihmistä kuin entinen pääministeri

Kuva: Terho Aalto
Kuva: Terho Aalto

Suomessa on tuskin huonompaa ihmistä kuin entinen pääministeri. Matka halveksituksi hylkiöksi kestää yleensä hallituskauden verran, mutta luisu kansakunnan kaapin päältä pohjalle voi olla lyhyempikin.

Viime vuosikymmeninä vain Paavo Lipponen ja Matti Vanhanen ovat kyenneet uusimaan pestinsä. Vanhasen ura tosin jäi hiukan vajaaksi molemmista päistä.

Pääministeri antaa pahan kasvot hallitukselleen ja apuvänkärit, valtiovarainministeriä myöten, pääsevät vähemmällä.

 

Yhteiskunnallista ilmapiiriä vähänkin tunteva voi hyvissä ajoin ennen vaaleja aistia, kenen kelkka luistaa. Nouseva kyky imee median kannoilleen ja kansalaisille välittyy kuva sateentekijästä, raikkaasta vaihtoehdosta, joka tuulettaa tunkkaiset vallan kammarit ja tuo kaikkea hyvää kaikille.

Pääministerin aloittaessa media valaisee hänen kasvualustansa ja penkoo uran. Ikääntynyt alakoulun opettajakin pääsee lehteen vakuuttamaan, kuinka hän näki jo ensimmäisellä luokalla, että tuosta pojasta tulee vielä jotakin.

Kuherruskausi kestää aikansa ja on viime vuosina lyhentynyt. Kielteinen julkisuus lähtee liikkeelle usein mitättömästä pikkuseikasta; vääränlaisesta piposta, shortseista, löperöstä sanankäytöstä tai ihmissuhteista.

Sosiaalinen media on heti nilkassa kiinni. Kuka tahansa hengen jättiläinen voi oksentaa sinne mitä tahansa ja monet ottavat eritteet tosissaan.

Kun virtsankeltaiset bulevardilehdet ovat aukaisseet pään, paikallislehden finninaamainen kesätoimittajakin rohkenee kolumnissaan nokkaista pääministeriä. Toimittaja on muuten omasta mielestään viisaimmillaan juuri toisena kesänään.

 

Entisillä pääministereillä on palava halu vaihtaa maisemaa. Esko Ahon oli ihan pakko päästä Harvardiin, Anneli Jäätteenmäen europarlamenttiin. Vanhanen piti välivuosia Perheyritysten liitossa, Jyrki Katainen lähti Brysseliin ja raapii nyt Sitran ovea. Alexander Stubb sai turvapaikan Euroopan investointipankista, Mari Kiviniemi sukkuloi OECD:n kautta Kaupan liittoon.

Paavo Lipponen kärvisteli eduskunnan puhemiehenä, mutta viimeinen niitti tuli vuoden 2011 presidentinvaaleissa. Kansa häpäisi valtiomiehen alle seitsemän prosentin ääniosuudella.

Tuskin Juha Sipiläkään tyytyy neljäksi vuodeksi riviedustajaksi.

 

Pääministerikierron aiheuttavat liikkuvat äänestäjät. Heitä ylistetään demokratian voiteeksi, vaalivoiton tai -tappion valtiaiksi.

Äänestäjä on kuin pieni lapsi, ei tajua kokonaisuutta ja häntä on helppo vedättää. Katkeroituneena hän vaihtaa puoluetta tai nukahtaa. Itkupotkuraivari syntyy mitättömistä pikkuasioista, vaikka lohikeittokaan ei ole pilalla, jos siitä löytyy yksi ruoto.

Seuraavana lahtipenkkiin menee Antti Rinne. Kuherruskuukaudesta median kanssa tulee lyhyt, sillä mies on jo läpivalaistu ja reissussa rähjääntynyt. Hän ei yllä ilmiöksi eikä ole raikas kevättuuli. Tovin kuluttua Rinne johtaa edeltäjiensä tapaan kaikkien aikojen huonointa hallitusta.

Ei Suomella silti erityisen huono herraonni ole ollut. Pääministerit ovat tolkun ihmisiä, joilla on aikansa tässä armottomassa maailmassa.

 

Kirjoittaja on ansaittuja eläkepäiviään viettävä Hämeen Sanomien pitkäaikainen toimittaja.