Kolumnit

Työllisyyskeskustelu eksyi hakoteille – Tärkein mittari unohtui

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Suomalaista työllisyyskeskustelua leimaa harhaanjohtava helmasynti: pelkkään työllisyysasteeseen juuttuminen. Tässä on kaksi ongelmaa.

Väestön ikääntyessä eli työikäisten osuuden vähentyessä työllisyysaste nousee automaattisesti, vaikka työpaikkojen määrä pysyisi ennallaan tai jopa vähenisi. Ilmaiset plussapisteet eivät lämmitä, jos ja kun huoltosuhde samaan aikaan heikkenee.

Nykymallisen palveluyhteiskunnan rahoittaminen vaatii toki hyvää, itse asiassa erinomaista työllisyyskehitystä, mutta ratkaisevaa on, miten työllisyys kohenee.

Tärkein mittari on niin sanottu kantosuhde: yksityisen sektorin työntekijöiden määrä suhteessa koko väestöön. Tämä muuttuja ratkaisee suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden, ei työllisyysprosentti. Eli kun työpaikkoja syntyy, niitä pitää syntyä yrityksiin.

Vuosikymmenen alkupuolella jotkut virkamiehet ja konsultit tarjosivat kantosuhdetta silloisen työllisyyskeskustelun avaintermiksi, turhaan. Poliitikot suostuivat puhumaan vain työllisyydestä ja huoltosuhteesta, jotta julkisella sektorilla työskentelevät äänestäjät eivät vahingossakaan loukkaantuisi. Jokuhan voisi käsittää väärin talousmatemaattiset faktat niin, että julkisen puolen töitä ja työntekijöitä arvostettaisiin vähemmän kuin yksityisen sektorin.

Kantosuhde pitää vihdoin iskostaa jokaisen poliitikon päänuppiin. Välttämättömintäkään julkisen puolen työpaikkaa ei olisi olemassa, ellei yksityinen sektori sitä maksaisi. Samoilla kapenevilla hartioilla ovat kaikki julkisen sektorin velat.

Tiedämme jo, että julkisrahoitteiset sote-palvelut imuroivat jatkossa yhä suuremman osan kutistuvasta työvoimasta. Tiedämme myös, että taloudelliset laskukaudet heikentävät kantosuhdetta entisestään, sillä jokaisen laman “sopeutukset” merkitsevät nimenomaan yksityisen sektorin irtisanomisaaltoja.

On mielenkiintoista nähdä, millä taikatempulla veroja kiristävä, velkaelvytykseen varautuva, julkissektoria paisuttava ja viime hallituksen työllisyystoimia purkava hallitus “luo” uusia yksityisrahoitteisia työpaikkoja ja kääntää työllisyyspalvelujen parantamisen lisäkustannukset lisätuloiksi, joilla rahoitetaan muita pysyviä lisämenoja. Kun työkalupakkiin ei huolita verokiilan kaventamisen kaltaisia työntekoon ja työn teettämiseen kannustavia muutoksia, tavoite vaikuttaa jo etukäteen lähes mahdottomalta.