Kolumnit

Uhassakin on mahdollisuus – Koronavirus saisi myllertää julkista urheilupuhetta

Nyt kun elämme jonkinlaisen dystopian vallassa ja laajan mustien joutsenten parven alla, on selvää, että kaikki me toivomme tilanteen rauhoittumista ja ennen kaikkea toiminta- ja liikkumisvapauden palautumista.

On kuitenkin oletettavaa, että asiat eivät palaudu ennalleen taloudessa, politiikassa tai urheilussakaan. Syvän yhteiskunnallisen kriisin jälkitulema on, että kaikki rahan ja vallan suhteet menevät uusjakeluun. Niin tulee tapahtumaan myös tällä kertaa.

Niin hirvittävältä kuin se kuulostaakin, siinä on myös uusia mahdollisuuksia, jopa parempia perspektiivin näkymiä kuin oli ennen COVID-19-kierrettä.

Uudelleenjärjestys luo myös uusia lähtölaukauksia ja joskus jopa uusia arvoja.

 

Yksi sektori, jossa paradigman muutos ja ennen kaikkea asioiden vallitsevan tilan ravisteleminen ei olisi pahaksi, on urheilujournalismi.

Ensiksi pitää ymmärtää, että urheilujournalismilla on merkittävä osa koko urheilukulttuurin luomisessa – ja varsinkin sen vaalimisessa. Jos ei ole urheilukulttuuria, on vain liikuntaa.

Syväkulttuurin yksi tärkeimmistä kulmakivistä on se, että kunniaa annetaan sinne minne kunnia kuuluu. Ne ihmiset, jotka ansaitsevat kunnian, ovat usein sisältöpakkomielteisiä ja asiaansa keskittyneitä tekijöitä.

On löydettävä ihmisten arvo ja on ymmärrettävä suunnata valokeila hetkeksi sinne, jotka sen ansaitsevat. On nimittäin niin, että itseään aggressiivisesti mainostavia, mutta melkein nolla-arvoa ympäristölle tuottavia keikareita – omien intressien perässä olevia henkilöitä – on julkisuudessa valotettu viime vuosina aivan riittävästi.

 

Lisäksi meidän on muistettava, mikä meidät – urheilutoimijat, kannattajat, seuraajat ja median – tuo yhteen. Se on laji. Pallopeleissä se on peli.

Antti Pennanen on voittava valmentaja, koska Antti Pennasen sisällä ja ympärillä elää peli. HPK:n kannattaja kannattaa HPK:ta, koska HPK pelaa peliä nimeltä jääkiekko.

Jos pelin ymmärtää – tai edes nöyrästi yrittää ymmärtää – jatkuvasti muuttuvaa peliä, ymmärtää myös sen, että peli itsessään on jo tarina. Ehkäpä pelin tarinan ympärillä voisi jatkossa olla sopivin väliajoin siviilitarinaa, eikä päinvastoin.

Myös kritiikkiä on oltava. Sillä ilman kritiikkiä ei ole merkitystä. Ilman kritiikkiä ei ole olympialiikkeen mottoa citius, altius, fortiusta. Laadukas kritiikki on lähtölaukaus kehitykselle.

Siksi sopii lainata omalle ympäristölleen merkittävää lisäarvoa antanutta elokuvakriitikko Pauline Kaelia. Kael sanoi, että jos kriitikkoja ei olisi, meillä olisi vain joukko mainosmiehiä.

 

Usein kuulee puhuttavan, että urheilujournalismissakin olisi kirjoitettava niin, että Pihtiputaan mummokin sen ymmärtää. Se on heitto, jota käytetään myös alibina yksinkertaistetulle journalismille.

Maailma kuitenkin muuttuu – ja niin muuttuu lukutaito ja lukuvaatimuksetkin.

Jos tällä metaforalla leikitään voi myös vastata toisenlaisella näkökulmalla tilastokehitykseen pohjaten. Pihtiputaan väestönkehitys on ollut jatkuvasti negatiivinen vuodesta 1980 alkaen. Pihtiputaan mummoja ei enää monia ole ja tulevaisuudessa heitä on vielä vähemmän.

 

Kirjoittaja on Italiassa työskentelevä ammattijalkapallovalmentaja.

Päivän lehti

31.3.2020