Kolumnit

Kielen päällä -kolumni: Uuden vuoden alku – lupausten huippusesonki

Mikä meitä innoittaa lupaamaan kaikenlaista, kun vuosi vaihtuu? Emmekö ole tyytyväisiä aiempaan itseemme? Haluaisimmeko uudistua? Kiillottaa julkikuvaamme?

Entisissä postikorteissa mennyttä havainnollistettiin taaksepäin köpöttävällä vanhuksella, kun taas paremmaksi hahmottuvaan tulevaisuuteen suuntasi kepeästi askeltava viaton lapsi. Lupaus pienten, jopa isompien paheiden karsimisesta on muutoksen ensimmäinen etappi.

Kielitieteessä lupaus on yksi J. L. Austinin ja J. R. Searlen aikoinaan luonnehtimista erilaisista puheteoista. Heidän teorioissaan huomio keskittyy siihen, mihin jotain ilmausta käytetään, ei niinkään sen sisältöön. Me voimme esimerkiksi käskeä toisia ihmisiä tai kertoa suhtautumisestamme ilmiöihin.

 

Nimenomaan luotettavaksi tarkoitetulla lupauksella on moniaalle haarovia ulottuvuuksia. Ensinnäkin se herättää toiveita, joiden lunastamisesta puhuja aikoo piakkoin selviytyä. Ennen varsinaista tekoa on hyvä paljastaa kuulijoille, mitä on odotettavissa.

Lupauksen täyttämisen näet oletetaan ilahduttavan niitä yksilöitä, joille se kohdistetaan. Voidaan sitoutua viemään koko perhe elokuviin vähintään kerran kuussa.

On tärkeää, että lupausta esittäessään on vilpittömän valmis panemaan sen täytäntöön. Lisäksi on lujasti uskottava kykyynsä suoriutua päämääräksi asettamastaan tehtävästä. Ei siis kannata luvata kuuta taivaalta.

Kunnollisen lupauksen on myös oltava tunnistettavissa kielellisen muotoilunsa perusteella. Selkeimmillään siihen liittyy vaikkapa aloitus ”lupaan sinulle – ‒ ”.

 

Useimmat meistä myöntävät, että pinttyneet, kehnoiksi tulkittavat tottumukset hiipivät takaisin melko nopeasti ja vaivihkaa. Lupausten pitämisen huojentamiseksi onkin annettu ohjeita. Pelkkä muiden miellyttäminen ei aina motivoi, joten henkilökohtaisen edun korostaminen lisää tahdonvoimaa.

Tavoitteen olisi syytä olla täsmällinen, sillä liika epämääräisyys jouduttaa lipeämistä.

Velvoittaako vakuuttelu sitten mihinkään? Varhemmin kihlaus oli lupaus avioliiton solmimisesta, mutta nykyisin sen purkautumisella ei ole juridisia seuraamuksia.

Sen sijaan oikeudenkäynnissä todistavan ei sovi valehdella. Hänhän lupaa kunniansa ja omantuntonsa kautta kertovansa kaiken kyseisestä asiasta ”mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta”. Mikäli todistajan huomataan poikenneen totuudesta, hän joutuu syytteeseen perättömästä lausumasta.

 

Lapsuudestani muistan hokeman ”minä lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon”. Se kuulosti miltei pelottavalta. Erityisesti järeä kivi tuntui edellyttävän sanotun toteuttamista.

Kaiken uhalla kuitenkin lupaan: en jätä juuri mitään viime tippaan!

 

Kirjoittaja on kielenkäytön tutkija.

Päivän lehti

29.1.2020