fbpx
Kolumnit

Vain elämää, ei enempää

 
Musiikkimaailman katu-uskottavien karvapäiden parjaama tv-sarja avaa uusia ulottuvuuksia ainakin minulle. 
Vain elämää -sarjassa paljon fyrkkaa musiikilla tehneet popparit laulavat toistensa lauluja sikamageessa kesänviettopaikassa, kertovat elämästään ja liikuttuvat välillä kyyneliin. Esityksistä polkaistaan albumi, joka myy joulumarkkinoilla aivan helvetisti ja konserttikiertue, joka täyttää salit. Ei ihme, että sarja nähdään musiikin formaattiteollisuuden lähes härskeimpänä ilmentymänä. Lähtökohta on kypsääkin kypsempi, mutta meikäläinen vaan tykkää. Ohjelman katsominen on opettanut minulla jotakin itsestäni. Olen tullut vanhaksi, mutta pystyn vielä muuttamaan käsityksiäni, enkä taida olla enää kateellinen kenenkään menestyksestä. 
 
Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella tuli selväksi, että Neumann ei todellakaan osaa oleilla luontevasti tv-kameroiden ristitulessa. Entäs sitten? Suomen oloissa täysin poikkeuksellisen suosion saavuttaneen artistin jännittyneisyydessä ja vaivautuneisuudessa on jotakin koskettavaa. Menestysvuosien jälkeen kuraa on satanut niskaan roppakaupalla, vaikka saavutusten pitäisi riittää.  Porilaispoika synnytti vähän yli parikymppisenä täysin omaleimaisen musiikillisen ja tekstillisen maailmankaikkeuden, jonka parhaat parahdukset tulevat elämään suomalaisten korvamatoina ikuisesti.
 
Yksi ohjelman parhaita puolia onkin, että vaihtoehtoisten tulkitsijoiden esittämänä musiikkikappaleet irtoavat alkuperäisestä kontekstistaan puhtaasti lauluiksi. IIkka Alangon johtama Neljä ruusua -yhtye teki läpimurtonsa 1990-luvun alussa, jolloin isoveli Ismo oli jo Suomi-rockin instituutio. Nuorempana en tietenkään mitenkään pystynyt sulattamaan konemusiikkia, rocktähtiposeerauksia enkä Alangon veljesten luontevaa, pohjoiskarjalaista seksikkyyttä, joka sai kaikki ämmät lääpälleen. Niinpä minulta jäi aikoinaan huomaamatta, kuinka hieno lauluntekijä Ilkka Alanko on, mutta tämän ohjelman kautta se minulle valkeni.
 
Entäs sitten Jukka Poika? Nolla sata sata, sieltä löytyy kaikki? Perkele. Mukamas reggae-mies ja niin vaan menee tv-mainokseen keikkumaan. Ja eikös tuo nyt ole jotakin larppausta, kun suomalainen mies tuollaviisiin hassusti artikuloi ja matkii jamaikalaista aksenttia?
Asia on nyt kuitenkin niin, että joudun hankkimaan Jukka Poitsun levyn. Viime viikolla kuulemani Älä tyri nyt oli niin kertakaikkisen upea ja tärkeä laulu, että sille vetää vertoja korkeintaan joku Pave Maijasen Pidä huolta. Ja sanon vielä senkin, että Idols-kisoista tähdeksi ponnistanut taskuvenus Anna Abreu on ihan oikea laulaja ja ansaitsee kaiken, minkä saa. Ihminen hänkin on.
 

Menot