Kolumnit

Vanhanaikainen ihminen ikävöi kadonneita aikoja

Kuva: Picasa

Vaalin uskollisesti kulttuuriperinteitä, vietän hartaudella pyhäpäiviä, sytyttelen pääsiäiskynttilöitä, teen asioita niin kuin niitä on ennenkin tehty.

Ikävöin kadonneita aikoja ja koen emotionaalista taipumusta nostalgiaan. Arvostan perinteisiä käytöstapoja, niin ruokapöydässä kuin muuallakin. Huolella valmistettua ateriaa ei nautita lippalakki päässä tai kännykkä kädessä.

”Kiitos” on sana, joka tulee opettaa lapselle jo kolmevuotiaana.

 

Kulttuurinen vanhakantaisuuteni näkyy erityisesti suhteessani kaupunkirakentamiseen ja siksi suomalainen kaupunkisuunnittelu saa minut usein tuntemaan surua ja irtolaisuutta.

Se tapa, jolla esimerkiksi Hämeenlinnassa uutta on rakennettu vanhasta ympäristöstä piittaamatta, aiheuttaa minussa jopa suoranaista fyysistä kipua.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi muistimme kerrostumia tällä tavoin tuhotaan. Sillä juuri sitä vanhat kaupungit ja sen monet rakennukset ovat, muistumia siitä, että me emme ole itse itseämme tehneet. Että tarina ei ole olemassa pelkästään minua tai minun aikakauteni ihmisiä varten.

 

Myös meillä ihmisillä on muistikerrostumamme. Samoin kuin kaupungit, mekin olemme historiallisesti rakentuneita.

Yksittäisen ihmisen tarina ei ole vain hänen omaansa, tai eletyn aikakauden omaa, vaan meissä elää menneiden, jopa arkaaisten aikakausien ääni. Ja juuri siksi Notre-Damen tuhoutuminen kouraisee syvältä.

Kyse ei ole vain rakennusten ja siellä olevien historiallisesti arvokkaiden esineiden, vaan muistin itsensä tuhoutumisesta.

Edellä sanotun pohjalta ei liene mikään yllätys, että aikoinani päädyin juuri filosofiaan eli pohtimaan niitä samoja iänikuisia kysymyksiä, jotka ovat jo yli 2500 vuotta sitten ihmismieltä askarruttaneet.

Tässä mielessä filosofia, jos jokin, on eräänlaista vanhanaikaisuuden taitoa, valmiutta yllättyä niistä samoista asioista kuin ihmiset tuhansia vuosia ennen meitä.

 

Tämä kaikki ei tietenkään tarkoita, että vanha aika olisi uutta parempi, tai etteikö olisi myös paljon sellaisia perinteitä, joista meidän olisi syytä luopua, jollei muutoin niin moraalisessa mielessä.

Vanhanaikaisuus ei ole uuden vastustamista vaan sen ymmärtämistä, että jokainen uusi tulevaisuuden päivä on menneisyyden antama lahja. Mitään aidosti uutta ei ole. Kaikki syntyy vanhastaan.

 

Kirjoittaja on hämeenlinnalainen filosofi ja kirjailija.