Kolumnit

Vankila voi olla lomahotelli lastenkotiin verrattuna

Kuva: Pekka Rautiainen
Kuva: Pekka Rautiainen

Keskustelu lastensuojelun surkeasta tilasta käynnistyi vuonna 2012, kun kaikkien turvaverkkojen läpi pudonnut 8-vuotias Eerika kuoli isänsä ja tämän vaimon pahoinpitelemänä. Tapaus järkytti laajasti ja aiheutti paljon puhetta. Käytännön lastensuojelu on yhä kriisissä.

Yksittäisellä sosiaalityöntekijällä on tyypillisesti kymmeniä asiakkaita, joista yhdenkään asiaa ei ehditä käsitellä perusteellisesti. Tieto ei kulje, eikä aina saakaan kulkea auttavien tahojen välillä. Alan työntekijöiden mukaan vanhentuneet rakenteet ja liiallinen yksityisyyden suojelu aiheuttavat jopa tilanteita, joissa kukaan ei tiedä mitä kaikkea apua lapsi saa.

Haastattelin varhaisteininä huostaan otettua, nykyisin sosiaalialalla työskentelevää ”Tiinaa”. Hänen kertomansa oli karmivaa. Vastaavanlaisia tarinoita löytyy virallisista raporteista esimerkiksi Loikalan osalta, jonne myös Tiina oli sijoitettuna.

Tiinan mukaan sosiaalityöntekijöillä ei ole joskus hajuakaan, millaiseen paikkaan lapsi lähetetään. Samaan yksikköön saattaa päätyä peruskiltti, välittävän aikuiskontaktin tarpeessa oleva koulupinnari ja muille vaarallinen, väkivaltainen nuorisorikollinen.

Tiina kertoi, että hänen huostaanottonsa aikaan nuorin Loikalaan sijoitettu lapsi oli tullut laitokseen neljävuotiaana. Mitä pikkulapsi on voinut tehdä, että hänet sijoitetaan hankalimpien tapausten taloon?

Kriisi ei rajoitu yhteen laitokseen. Ylen aveilta ja eduskunnan apulaisoikeusasiamieheltä keräämien tarkastuskertomusten mukaan Suomessa on kymmeniä laitoksia, joissa lapsia kohdellaan kaltoin ja heidän oikeuksiaan poljetaan.

Aineiston perusteella pelkästään Hämeenlinnan kaupungin käyttämistä sijoituspaikoista löytyy toinenkin, joissa käytännöt lähentelevät Loikalan tasoa. Laitoksissa saatetaan rajoittaa lapsen vapautta ja oikeutta yksityisyyteen tavoilla, joita ei sallita suljetuissa vankiloissa.

Epäkohdista kertovissa raporteissa on yhtäläisyyksiä toiseen hyvinvointiyhteiskunnan häpeäpilkkuun, vanhustenhoitoon. Alimitoitetut resurssit, lepsu tai olematon valvonta, työntekijöiden puutteellinen osaaminen tai silkka välinpitämättömyys, sekä tunnollisten totaalinen uupuminen.

Molemmissa tapauksissa asiakkaat päätyvät huonosti ”hoidetuiksi” ja yhteiskunnan tuottamattomaksi tuomitsemaksi painolastiksi.