Kolumnit

Vieraskolumni: Päivitetään elämänkoulun opetussuunnitelma

Kirjailija ja äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Tommi Kinnunen ilmaisi hiljan Ylen kolumnissaan huolensa peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmien sisältöjen paisumisesta. Vaarana on, että ilmiön seurauksena oppiminen pirstaloituu – samalla saattavat pirstaloitua lapset ja nuoret itse.

Tarvittaisiin syvyyttä ja aikaa ymmärtää miten ja miksi.

Kinnunen pohtii, että tarkoituksenmukaisesti rajattujen, ulkoa opittavien sisältöjen lisäksi olisi syytä tavoitella tärkeimpiä taitoja, jotka auttavat pärjäämään elämässä: uteliaisuutta, lisäoppimisen iloa, empatiaa – sekä itsensä tuntemista.

Tähän on helppo yhtyä, ja onneksi taitoja jo tapaillaan. Kolmasluokkalaiseni oli nimittäin saanut tehtäväksi taiteilla paperiarkille vapaavalintaisen kuvion ääriviivat ja kirjoittaa kuvion sisälle ajatuksia siitä, kuka kokee olevansa.

 

Koulupäivän jälkeen repusta nostettiin työpöydälleni juhlallisesti aakolmonen. Paperille oli hahmoteltu syvänpunaisella liidulla hiukan toispuoleinen sydänmuoto – niin suuri, ettei isompi olisi mahtunut. Kuvio oli ääriään myöten täynnä tekstiä.

Minä ite näkyi olleen inspiroiva aihe.

Oli ilo pysähtyä sen äärelle, kuka lapsi omissa mielikuvissaan on. Liian usein lasta tarkastelee omasta kulmastaan, ei niinkään aktiivisena itsensä määrittelijänä kuin hoivan, rakkauden ja kasvattamisen kohteena.

Viivähdin siis hetkeksi sydämen äärelle. Tekstissään lapsi rakensi minuutensa perustukset nimen, iän, leikin ja harrastusten, siis arkisten tosiasioiden, varaan. Kiinnostuksenkohteista hersyvin, salaliittoteorioihin perehtyminen, tosin ylitti arkisfäärit heittämällä.

Se, kuka pieni ihminen kokee olevansa, nojaa ylipäätään vahvasti arkeen. Mainituksi tulikin esimerkiksi lempiruoka – toisaalta pikanttina, persoonaa alleviivaavana yksityiskohtana myös vastenmielisyys hiilihappojuomiin: ”En pidä hapoista kuten Coca-Colasta.”

Yhtä tärkeitä kuin minä ite omakuvan yhtälössä ovat muut ihmiset. Itsensä voi hahmottaa kokonaisena vain heidän kauttaan, joiden kanssa jokapäiväisyyttä elää.

Erityisen huomion kiinnitti kanssaeläjien luonnehdinta yksinomaan positiivisin sanankääntein: rakas, ihana ja tosi mukava. Näin siitäkin huolimatta, että lapsi varmasti tietää, etteivät läheisetkään ole toisilleen ainoastaan ihania.

 

Lapsen tavassa tarkastella itseään ja elämäänsä on arkista suoraviivaisuutta ja luontaista kykyä nähdä syvälle. Niitä kannattaa ruokkia, sillä ne hautautuvat helposti aikuisuuden haasteisiin.

Ehkä painotusten rukkausvaraa olisi myös meidän aikuisten elämänkoulun opetussuunnitelmassa.

Oppisimmeko lapsen tavoin näkemään, että ratkaisevaa meissä kaikissa on se, mitä jää jäljelle, kun epäolennainen riisutaan? Että vasta kun yhtälöön lisätään kauneimpansa kautta nähdyt kanssaeläjät, tiivistyy kuva siitä, keitä lopulta olemme. Lapsen sanoin: ”Minä olen minä.”

Ja kaiken ympärillä sydän. Ei ehkä aivan symmetrinen mutta suurin mahdollinen.

 

Kirjoittaja on humanisti, yksinyrittäjä ja perheenäiti Hämeenlinnasta.

 

Tuoreimpia artikkeleita