Kolumnit

Vimmaisia kasvukipuja

 

Pizzanaama, voipallo, nälkäkurki, homo, hutsu, värivammainen. Kuulostaako tutulta?
 
Siinä oli vasta murto-osa herjauksia, joita piltit sylkevät toistensa niskaan vuosi toisensa jälkeen. Varsinkin yläasteiässä, kun itsensä etsiminen on kiivaimmillaan ja hormonit hyrräävät holtittomasti. Yksi asia on kuitenkin selvä: kaikki kaipaavat hyväksyntää ja ystäviä – luottaakseen muihin ihmisiin, koulutovereihin.
 
Jostain syystä joku jää aina isomman porukan kynsiin. Siihen ei tarvita kuin yksi ihminen, joka saa pakan totaalisesti sekaisin. Enkä tarkoita tällä alakynteen joutuvaa, joka tahtomattaan joutuu selkä kyyryssä kantamaan reppunsa lisäksi myös koko maailman painon. Kiusaaja taas pönkittää omaa pikkuruista egoaan kyykyttämällä surutta muita. Syitä voi olla monia huonoista perhetaustoista kateuteen asti. Luokan kingin kätyreihin taas liittyvät yleensä ne, jotka pelkäävät joutuvansa itse kiusatuksi. Sekä ne, jotka eivät varsinaisesti osallistu kiusaamiseen, mutta eivät myöskään uskalla puuttua siihen. He hakevat susilauman hyväksyntää seuraamalla hulvattoman hauskaa leikkiä – yhden ihmisen kärsimysnäytelmää.
 
Kiusattu tuntee olevansa täysin yksin. Hän laittaa tai on laittamatta kampoihin, mutta yrittää selviytyä päivä kerrallaan pohjasta takaisin pinnalle. Ulkoinen habitus, sisäinen olemus, harrastus, perhetaustat. Kaikki ovat vapaata riistaa ja muiden arvosteltavissa. Kiusaaminen voi tapahtua ovelasti, opettajien näkökentän ulottumattomissa. Varsinkin, jos kiusattu ei itse pukahda asiasta kenellekään, vaan pitää kaiken sisällään. Kuten allekirjoittanut yläasteella teki kahden pitkän vuoden ajan joka ikisenä koulupäivänä.
 
Asetelma oli reilu kymmenen vastaan yksi. Kiusaaminen ei ollut fyysistä. Se johtui varmaan osittain kamppailuharrastuksestani, johon minun täytyi (ilokseni?) turvautua koulussa vain kerran. Joskus onnistuin iskemään myös verbaalisesti vyön alle, solvauksia säästelemättä. Luontoni ei antanut periksi pyytää apua. Halusin selvitä itse. Kai siinä oli jokin miehisyyteen liittyvä ajatuksen poikanen mukana. Tosiasia on, että ilman harrastustani – jonka takia olin silmätikkuna – en olisi jaksanut. Hiljalleen kuluttavan taakan vuodatin toisinaan kotona, omissa oloissani. Kasiluokan jälkeen piina loppui kuin seinään. Veikkaan sen loppuneen samasta syystä, kuin se oli alkanutkin: painista. Syynä saattoi olla pieni kisamenestys, yleinen ihmisinä kasvaminen tai molemmat.
 
Kenenkään ei ole pakko selviytyä ahdingosta yksin. Se kipu, minkä kiusattu kantaa sisällään, saattaa vainota läpi elämän. Onnekkaat selviävät jollain konstilla. Kaikki eivät.

Päivän lehti

8.4.2020