fbpx
Kolumnit

Voi äiti, jos tietäisit ...

Juuri nyt on oikea
aika alkaa virittäytyä sunnuntaiseen äitienpäivään. Niiden lahjattomien puolisoiden, jotka eivät runsaasta tv-valistuksesta huolimatta taida pitoruuan tekoa, on syytä varata pöytä paikkakunnan ravintolasta, jos äiti on tarkoitus vapauttaa keittiövuorosta.

Kukkapuskan ja onnittelukortin voi myös hankkia rauhassa etukäteen, ja myös anopille, kenellä sellainen sattuu olemaan ja tuntuu oikeasti siltä, että hän on kukkansa jotenkin tienannut.

Äidit ovat päivänsä, lounaansa ja kukkansa ansainneet arvostuksena elämänmittaisesta työstä. Voi sitä huolen ja murheen määrää, mitä he ovat joutuneet kantamaan, vallankin poikalasten äidit.

Voi äiti, jos tietäisit
! Monista kielloista huolimatta tuli rakennettua hatara lautta kahdesta pöllistä ja muutamista lepänrungoista ja sillä laskettiin jokia ja seilattiin järviä monesti vielä jäiden seassa.

Alle puolen kilometrin koulumatka kesti etenkin keväisin parikin tuntia, kun piti tutkia sammakon kudut ja variksenpesät, kivittää naapurin lehmiä, poiketa matkan varren talon uteliaille neideille valehtelemassa kylän kuulumiset ja tehdä patoja puroihin.

Sen taisit kyllä tietää, koska aamuisin teit koulureppuun kahdet eväsleivät. Toiset syötiin koulukeittolan kehnon vellin kanssa ja toinen paketti avattiin vasta pitkäksi venähtäneellä kotimatkalla.

Mopojullina resuttiin rannoilla ja saarissa. Joku toi kotoa pöllityn kotiviinipullon ja isot pojat kantoivat keppanaa, yskittiin henkisavuja, kun opeteltiin miehiksi etäällä äidin valvovan silmän alta. Joskus vehdattiin likkojenkin kanssa se vähä mitä osattiin ja uskallettiin.

Kun tilinteon hetki, raportointi pitkän viikonlopun edesottamuksista toisen juhannuspäivän iltana lopulta koitti, punaiset silmät selittyivät tervasnuotion savuilla. Piintyneen tupakanhajun sai pois kätevästi hieromalla kädet ja nenänalus mopon kaksitahtibensalla.

Täydestä meni, vai menikö sittenkään, mutta äitikö pojastaan mitään pahaa uskoisi, vallankaan hänestä, josta peräti pappia toivoi. Miksi pahoittaa totuudella äidin mieltä?

Jo edesmennyt neuvostokarjalainen runoilija Taisto Summanen (1931–1988) kirjoitti koskettavan runon äidistä. Siinä piilee vahva viesti lasten ja äidin suhteesta.

Käy äidillä vieraissa silloin, kun äitisi elossa on.

Hän odottaa sinua aina, on sinusta levoton.

Ei moiti, jos käyt niin harvoin, vain hiljakseen huoahtaa.

Hän lahjaa ei muuta kaipaa, kun sinut vain nähdä saa.

Ei iloaan ilmi tuo sanoin, mut silmistä huomaat sen,

kun sinua kestittää teellä, hän hellästi hymyillen.

Ei utele sinulta mitään, hän sydämin käsittää,

nyt riemuko paisuttaa rintaa vai kipuko kirveltää.

Ei lohduta. Hänhän osaa kuin äidit osaavat vain sanoin arkisin

keventää mielen, pois murheesi karkoittain.

Hän ovelle saattaa sinut ja kuuntelee huokaistuaan,

miten etääntyy askelet tutut ja istuu taas odottamaan.

Ja taas hänen ikkunassaan valo lepattaa levoton…

Käy äitisi luona silloin, kun äitisi elossa on.

Menot