Kolumnit

Sirpa Taulun kulttuurivieras-kolumni: Yhdessä ja yksin, olen olemassa

Kuva: Picasa

Mikä saa sinun ihosi kananlihalle?

Olen itse hurahtanut jo vuosia sitten avantouintiin, jossa alkusysäyksenä taisi enemmän olla itsensä voittamisen riemu. Tunne uskalluksesta ja mielihyvästä sai jatkamaan harrastusta.

Astun kylmään veteen, haukon henkeä, sydän hakkaa ja yrittää sopeutua nopeaan olotilamuutokseen. Vedän syvään henkeä, käsken mieleni rauhoittua ja vain hengitän. Annan katseeni kulkea pitkin jään pintaa kauemmas kohti vastarantaa, en tunne enää kylmää, syke laantuu.

Vedestä nousemisen jälkeen olo on lämmin ja mielihyväaalto vyöryy päälle. Olen olemassa. Kokonaisena mieleni ja kehoni kanssa, yhtä luonnon kanssa. Ja ihoni on vielä pari tuntiakin tämän kylmäkäsittelyn jälkeen kuin höyhenpeitteetön kanan liha.

 

Musiikin puolelta Wolfgang Amadeus Mozartin 25. sinfonia kolahti itsenäistymisen alkutaipaleilla olevaan nuoreen minääni niin, että saan kylmät väreet vieläkin vain pelkästään ajattelemalla sen sävelkulkua ja saavuttamalla sitä tunnelatausta, jonka dramaattiselle musiikille kolmekymmentä vuotta sitten annoin.

Milos Formanin Amadeus-elokuvalla oli varmasti paljon asian kanssa tekemistä. Mozart sävelsi teoksen 17-vuotiaana ja tämän teoksen on sanottu olevan käänne hänen muuttumisestaan ihmelapsesta taiteilijaksi.

 

Ihoni menee edelleen kananlihalle harva se päivä ja monet aiheuttavat tekijät liittyvät positiivisesti syvän yhteyden kokemisen tunteeseen. Ärsykkeenä ei toimi aina hyytävä vesi vaan se voi olla jokin teksti, toisen ihmisen puhe, ele, musiikki tai kuva, jonka koen yhdistyvän palasena olemassaolooni, kulkevan rinnalla, toisena ja kuitenkin yhdessä.

Yksi riemastuttava kylmiä väreitä nostattava hetki oli, kun huomasin omien ennakkoluulojeni murtuvan. Yläkoulun äidinkielenopettaja halusi tuoda yhdeksäsluokkalaiset kirjoittamaan taidenäyttelyyn. ”Totta kai”, sanoin ja ajatuksissani kuvittelin vastentahtoisen teinijoukon galleriaan.

Omat ennakkokäsitykseni niputtivat tietyn ikäryhmän yksilöt yhteen ja antoivat sille välinpitämättömyyden leiman kylkeen. Kun opettaja luovutti oppilaiden tekstit luettavakseni, tajusin jo ensimmäistä kappaletta lukiessani niputusvirheeni epäoikeudenmukaisuuden.

Samalla olin kiitollinen siitä, että yksilöiden ääni tuli kuuluviin. Ysiluokkalaisten tekstit ovat muuten muidenkin luettavissa nyt Verkatehtaalla opistotalon alakerran aulassa.

 

Tuntea olevansa olemassa, kuulla toisen ääni ja miten se ääni resonoi omasi kanssa. Siitä ne väreet syntyvät. Yhteydestä.

 

Kirjoittaja on Ars-Häme ry:n toiminnanjohtaja, Hämeenlinna.

Menot