Kulttuuri

Analyysi: Kesädekkari kuuluu kesään joka vuosi enemmän, sillä myytti vahvistaa itseään

Kesällä luetaan dekkareita, koska ne ovat palapelejä, joita joku muu ratkoo, samalla kun itse makaa laiturilla. Kesädekkari on myös myytti, joka vahvistaa itseään.
Kuvitus: Heini Suvisuo

Jaaha, loma alkoi. Missä on Agatha Christie?

Tämä ajatus on itselleni automaatio. Vaikka viettäisin kesäni sadetta kuunnellen sohvalla, näen välähdyksen helteessä kuumentuneesta aurinkotuolista ja pinosta dekkareita.

Yksin en agathojeni kanssa toki ole. Joka kesän alussa ilmestyy melkein sanasta sanaan sama uutinen: ”Kesälomalla luetaan entistä enemmän dekkareita”. Sen jälkeen yleensä listataan joko alkuvuodesta ilmestyneet dekkarit, kaikkien aikojen suosikit tai viime vuosien ”parhaat”.

Kolme vuotta sitten erään matkatoimiston tekemässä kyselyssä lähes 80 prosenttia vastanneista kertoi lukevansa kesällä mieluiten dekkareita.

Kaleva-lehti uutisoi viime kesänä, että dekkarien kirjastolainat lähes tuplaantuvat lomakuukausina. Monet varaavat kesädekkarinsa heti kun tietävät, mitä uutuuksia kirjastoon on tulossa.

Lepokirjallisuutta

Tietysti dekkareita luetaan muutenkin ja kesällä muutakin kuin niitä. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten myyntitilastojen kärjessä keikkui antiikin filosofista Senecasta kertova teos – mutta jostain tämä verinen viehtymys kertoo.

En toki väitä, että dekkari olisi työputken uuvuttaman ihmisen mielen aktiivinen kuva (”tästä saat työelämä”), vaan kuva levon tarpeesta.

”Viihdettä, kevyttä, helppoa. Kuin kesäloma itsekin”, totesi eräs vastaaja laatimassani pienessä kyselyssä.

Niin, juuri lepokirjallisuutena dekkari toimii mainiosti. Tunnistan oman levontarpeeni monesti siitä, että alkaa tehdä mieli lukea Christietä, jonka kirjat olen toki kahlannut moneen kertaan.

”Luen dekkareita ’tyhjentääkseni pääni'”, ilmoittaa toinen keskustelija.

Yksi vastaajista toipuu sairaudesta. Hän alkoi kaivata dekkareita.

”Tosin luulen, että niihin tartutaan toipilaana ihan automaattisesti ’helppona’ lukemistona, vaikka ne eivät sitä välttämättä olekaan. Jokin elämäkerta tai vaikka historiakirja menee pedissä maaten paljon helpommin kuin vaikka Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkari.”

Apuratkojaksi palapeliin

Sana ”dekkari” ei tosiaankaan ole yleispätevä tuoteseloste juuri tietynlaisesta kirjasta.

Laajasti käsitettynä termin alle mahtuu muun muassa perinteisiä salapoliisiromaaneja, poliisivetoisia tarinoita, trillereitä, romanttishenkisiä arvoituksia, kovaksikeitettyjä rikoksia, ylipäätään rikos- ja jännityskirjallisuutta.

Kerrontatavat ja juonenkulut vaihtelevat, mutta ne ovat yhtä kaikki niin etäällä omasta kokemuspiiristä, että niitä lukiessa voi päästää aivot tyhjäkäynnille. Pääsee apuratkojaksi palapeliin, josta joku muu on päävastuussa. Samalla voi maata pehmeällä alustalla ja imeä pirtelöä.

Monet kertovat lukevansa kesällä uudelleen samoja dekkareita. Kun kyselin tuttujeni dekkarinlukemistavoista, yksi kertoi lukevansa joka kesä Eeva Tenhusen Mustat kalat. ”Ei tulisi mieleenkään tarttua siihen talvella”, hän lisäsi.

Valoisia tunteja riittää

Kirjakaupat ottavat kesän ja dekkarien yhteensolmimisesta nykyään kaiken irti. Valtakunnallista dekkariviikkoa on vietetty kesäkuun toisella viikolla vajaat kymmenen vuotta. Sen sanotaan ”avaavan kirjakesän”, ja varsin näyttävästi se niin tekeekin.

Kirjakauppaliitto toki toivoo ihmisten lukevan kesällä uusia dekkareita tai vähintään vanhojen uusia painoksia. Dekkariviikko on pumpattu täyteen erilaisia tempauksia, nostoja, haastatteluja ja tapahtumia. Kirjankannet vilisevät, onneksi muidenkin kuin korostetuimpien tekijöiden.

Kesään on hyvä liittää toimintaa ohjaavia määreitä, koska silloin ihmisillä on useimmiten käytettävissään enemmän vapaa-aikaa kuin muulloin. Valoisia tunteja riittää yöhön asti.

Ehtii seikkailla.

Tapahtumat lilluvat etäällä

Kirja on edelleen paikka, joka tarjoaa parasta tavoittamattomissa oloa. Saa käpertyä ja matkailla yhtä aikaa.

Matkan voi tehdä monella tavalla. Kirjailija Tapani Bagge pohti kolme vuotta sitten kollegansa Karo Hämäläisen haastattelussa dekkarien tarjoavan ”tilaisuuden kurkistaa yhteiskunnan niihin osiin, joita ei omassa elämässä näe”. Dekkariin voi paketoida paljon tietoa ja tunnetta.

Suomen kesä on erityistä aikaa. Harvinaiseen herkkuun myös ladataan odotuksia vapaudesta ja todellisuuspaosta. Harva realistinenkaan dekkari tuntuu erityisen todelliselta. Tapahtumat lilluvat jossain etäällä.

Jo tänä kesänä on ollut erityisen hekumallista lorviskella tuolissa ja lukea Maria Adolfssonin Doggerland-sarjaa, jossa merituulet vonkuvat kuvitteellisessa saarivaltiossa. Ei tule kylmä!

Takakannessa todisteltiin

Dekkarien arvostus on myös vuosien mittaan kasvanut.

Kun nykyään katsoo dekkarien tulvaa markkinoinnissa, voisi välillä luulla, ettei muita kirjoja olekaan. Aina ei ole ollut näin.

Kaleva-lehden viimekesäisessä jutussa huomautetaan, miten takavuosikymmeninä Sapo-sarjan takakannessa todisteltiin, että kirjaa oli ollut valitsemassa vallan professori. Toisin sanoen lukeminen oli täysin hyväksyttävää eikä noloa ollenkaan.

Dekkarien oikeus olla kirjallisuutta on tunnustettu viimeistään 1980-luvulla, jolloin pohjoismainen tyyli alkoi lyödä itseään läpi.

Lehtijutuissa ja blogeissa keskitytään lukuvinkkien ohessa toitottamaan enimmäkseen sitä, miten ”dekkari kuuluu kesään”, muttei välttämättä kerrota, miksi. Dekkarin kuuluminen kesään on myös myytti, joka vahvistaa itseään.

Se on koko ajan enemmän totta.

Silti: Puolen vuoden kuluttua dekkari kuuluu jouluun.

Päivän lehti

5.8.2020