Arvio: Elvis ja Onerva -elokuva näyttää, kuinka juoruilu murjoo nuoria

Nuoruus on vaikeaa. Omaa asemaa kaveripiirissä täytyy vaalia tärkeilyllä, teeskentelyllä ja valehtelemalla. Ne ovat kuitenkin huonoja eväitä parisuhteille, joihin veri vetää ankarasti.

Mikael Syrjälän esikoispitkä Elvis ja Onerva perkaa täysi-ikäisyyden kynnyksellä kipuilevien nuorten paineita. Vasta kaupunkiin muuttaneen Onervan ja koulun ihaillun komistuksen Elviksen välillä kipinöi ensisilmäyksestä. Rakkauden roihuamista rajoittaa molemmille tärkeä sosiaalinen rooli.

Paikkaansa hakeva Onerva astuu Elviksen entisen tyttöystävän varpaille. Johtajauroksena kukkoileva Elvis rehvastelee kavereilleen keksityllä seksikokemuksella arvaamatta seurauksia.

 

Yhteisötasolla elokuvan teema muistuttaa Thomas Vinterbergin Jahtia. Varomaton suunsoitto, sattumat ja ympäristön kateus räjäyttävät raivoon koko koulun. Elviksestä tulee hylkiö katteettoman juorun vuoksi. Jopa parhaat kaverit potkivat hänet remmistä.

Tekstiä vaivaa hiukan asetelmallinen kärjistävyys, mutta henkilöohjaus ja tunnelmat ovat eloisia. Nuoruuden kiihko välittyy kuvista niin öisissä syleilyissä kuin ahdistuneissa riidoissa paikoittaisesta kliseisyydestä huolimatta.

 

Elvis ja Onerva eivät ole hahmoina omaleimaisia, ja heidän suhteensa kipaistaan läpi pikajuoksun tapaan. Draama painottuukin enemmän sosiaaliseen analyysiin kuin rakkauteen.

Nuorten tiivis yhteisöllisyys on kaksiteräinen miekka. Se tarjoaa lujaa yhteenkuuluvuutta, mutta muuttuu herkästi normeja valvovaksi pakkopaidaksi.

Aikuiset ovat elokuvassa ulapalla niin toistensa kuin lastensa suhteen. Omien vanhempien kypsymättömyys ja sosiaalisten taitojen puute pahentaa etenkin Elviksen ahdinkoa.

 

Mimosa Willamo ja Johannes Brotherus laventavat hahmojen kapeutta karismalla ja huolellisilla vivahteilla. Willamosta on kasvanut monipuolinen laatunäyttelijä, jolle lajityypit eivät aseta rajoja.

Syrjälä saa hyvin irti kaikista pystymetsästä etsityistä nuorista.