Hahkialan kartanon yläsaliin perjantaiseen lounaskonserttiin kuulijoita kutsunut toinen musiikkijuhlien puuhamiehistä, alttoviulisti Olli Kilpiö kertoi kysyessäni tämänvuotisen tapahtuman olleen jo 18. laatuaan. Omalla kohdallani huomasin ilokseni, että vain yksi vuosi tästä kunniakkaasta taipaleesta on jäänyt väliin.
Minkäänlaista kangistumista ei kuitenkaan ole havaittavissa, vaan hämäläinen – tai muuten Hämeessä viihtyvä – konserttiyleisö saa aina jotain tuoretta kuullakseen ylevissä ja historiaa tihkuvissa puitteissa. En tarkoita vain kartanoa, vaan myös Hauhon, Hattulan ja Rengon kirkkoja, joihin tapahtuma tänä vuonna järjestettiin.
Perjantain iltapäiväkonsertti esitteli festivaalin nuoren taiteilijan, tamperelaisen viulistin Iidamari Ahosen, joka antoikin pianisti Emil Holmströmin kanssa vakuuttavan näytön taidoistaan. Bachin d-mollipartitan Sarabande ja Gigue toteutuivat tyylipuhtaasti ja virheettömällä intonaatiolla, siitäkin huolimatta, että soittimen irtoileva kaulatuki aiheutti nuorelle taiteilijalle ymmärrettävää stressiä.
Soittoon asti tämä ei kuitenkaan näkynyt, vaan myös Sibeliuksen kaksi Humoreskia olivat erittäin nautittavia. Holmström sai flyygelistä irti hyvin alkuperäisestä orkesteriversiosta muistuttavan taustan, johon Ahosen oli hyvä rakentaa solistinen sanottavansa.
Totta kai nyt kuulluista taiturikappaleista erityisesti jälkimmäistä g-mollihumoreskia voi soittaa vielä solistisemmin ja suureen tyyliin, mutta perjantainen versio oli nuoren poikkeuslahjakkuuden hyvin nautittava tulkinta Sibeliuksen musiikista tässä vaiheessa uraansa. Sama vaikutelma jäi Eugene Ysayën soolosonaatista poimitusta Dance Rustique -osasta.
Ravelin Tzigane-iloittelun jälkeen kuultu konsertin laajempi kokonaisuus oli Sergei Prokofjevin D-duurisonaatti, joka on säveltäjän kamarimusiikkituotannon helmiä. Sonaatti on sotavuosien 1942–43 tuotantoa, minkä voi halutessaan kuulla jonkinlaisena rauhattomuutena ja kuohuntana kaiken lyyrisen melankolian keskellä. Suoraa peilaussuhdetta ympäröivään maailmaan ei kuitenkaan kannata kovin pitkään etsiä, sillä musiikki on kaiken kaikkiaan säveltäjänsä sisäistä musiikillista puhetta ja taitavasti ja tiukan muodon hallinnan kautta rakennettu ehyt kokonaisuus.
Ahonen soitti hyvin koskettavasti ja musiikkia myötäeläen – viulullaan pitkää linjaa laulaen, kun musiikki siihen antoi aihetta, ja tilaisuuden tullen räväkästi irrotellen, kuten vaikkapa sonaatin Presto-osassa. Holmströmin pianistinen tulivoima ja toisaalta pitkälle viety hienostunut kamarimuusikkous täydensivät hienosti. Sonaatin pitkä päätösosa huipensi kaiken.
