Dokumentin voima on aidoissa ihmisissä ja tunteissa.
Joonas Berghäll sai suomalaiset miehet avautumaan saunan lauteilla komeat katsojaluvut hankkineessa Miesten vuorossa. Sen sisarteos Miehiä ja poikia purkaa samalla otteella traumaattisia kokemuksia.
Menetys on ajanut vereslihalle jokaisen dokumentin miehen. Lapsen tai vanhemman kuolema, rankka avioero, sairaus, alkoholismi – syystä riippumatta murtuminen iskee yhtäläisesti.
Näistä tunteista meikäläinen jörrikkä ei tapaa puhua, ja siksi heidän avoimuutensa iskee sydämeen. Tuskan jakaminen kameran kautta tuntemattomien kanssa on niin epäsuomalaista.
Samalla se on merkki hyvästä dokumentaristista. Luottamuksen voittaminen on vaativaa ja vastuullista.
Kipeintä tekevät lasten menetystä perkaavat isät, kun he yrittävät selviytyä ylivoimaisesta taakasta. Rakkaus, suru ja itsetuhoiset tunteet sekoittuvat järkyttävästi.
Berghäll pitää miesten puolta. Hän ei syyllistä ketään, vaikka painottaakin miesten jäävän muun muassa avioeroprosessissa usein alakynteen. Näkökulma on aina nimenomaan myötäelävä.
Koskettavuudestaan huolimatta henkilökuvia on lyhyeen dokumenttiin ahdettu turhan monta. Laajalla otannalla Berghäll tavoittelee inhimillistä yleispätevyyttä. Toki ratkaisulla on puolensa, mutta muutamia episodeja vaivaa tilan puutteesta johtuva raapaisun maku.
Vajaassa vartissa ei paljon ehdi.
