Kulttuuri

Arvio: Mahtipontinen pakettimusikaali vai naiivia opetusteatteria?

Petrus Kähkönen on pätevä kellonsoittaja, mutta Notre Damen kellot soivat ristiriitaisesti. Kuva: Heikki Järvinen
Petrus Kähkönen on pätevä kellonsoittaja, mutta Notre Damen kellot soivat ristiriitaisesti. Kuva: Heikki Järvinen

Tampereen Teatteri: Notre Damen kellonsoittaja. Sävellys Alan Menken, sanoitus Stephen Schwartz, libretto Peter Parnell, perustuu Victor Hugon romaaniin. Suomennos Mikko Koivusalo. Ohjaus Georg Malvius, musiikin johto Martin Segerstråle, lavastus Marjatta Kuivasto, puvut Ellen Cairns, koreografi Adrienne Åbjörn, valot Raimo Salmi. Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Antti Lang ja Risto Korhonen. Ensi-ilta 13.9.2019.

Notre Damen kellonsoittaja jatkaa laadukkaasti tehtyjen musikaalien sarjaa Tampereen Teatterissa. Esitys sekä kuulostaa että näyttää hienolta, ja se sisältää useita hienoja yksittäisiä suorituksia.

Näyttämöltä näkee selvästi, että teos on työryhmälle merkityksellinen ja että tekijät viihtyvät Georg Malviuksen ohjauksessa.

Petrus Kähkönen onnistuu pääosassa. Hän laulaa taitavasti, näyttelee uskottavasti ja kieppuu kellotornissaan notkeasti. Muidenkaan esiintymisessä ei ole moitteen sijaa. Tampereen Teatterin päänäyttämöä käytetään jälleen osaavasti. Esityksen musiikki soi kauniisti kapellimestari Martin Segerstrålen johdolla. Äänimaailma on tehty poikkeuksellisen hienosti, äänet ja soittimet erottuvat.

Höttöistä söpöilyä ja kyynistä viihdettä

Esitys jättää kuitenkin hämmentyneen olon, samaan tapaan kuin ravintola-annos, joka näyttää herkulliselta, mutta suutuntumassa on jotain häiritsevää. Musikaali on ajatuksellisia ristiriitoja täynnä.

Victor Hugon romaaneista tehdyt draamasovitukset näyttävät aina kaatuvan kohti sentimentaalista sosiaalipornoa. Kurjuus on ah-niin-kamalaa ja sorto voi-miten-hirveää. Samalla kuitenkin tuotannon mahtipontinen musiikki ja koreat puitteet imeltävät tarinan ylevät teemat karamellisiksi.

Ensin näyttää siltä, että näyttämölle olisi tehty antikvaarisen poliittinen, iskevän yksinkertainen opetusnäytelmä. Etäännyttävään tarinankerrontaan viittaavat ratkaisut, kuten kertojahahmo, esi- ja jälkinäytökset sekä esittämisen keinoilla leikkiminen ikään kuin tuntuvat manaavan eeppisen ja poliittisen teatterin kummisetää Bertolt Brechtiä paikalle.

Politiikan tai Bertolt-sedän sijaan paikalle kaikkien tietoisuutta säätelemään saapuu kuitenkin Disney-yhtiö.

Toteutukseen ei löydy särmää, vaan kaikkea laimennetaan ja loivennetaan siten, ettei saa selvää, mitä halutaan sanoa tai mistä puhua. Tältä pohjalta syntyvä esitys on kiiltävä ja kiehtova kuin lumisadepallo, jota toki katselee mielellään hetken, mutta lähempi tarkastelu paljastaa, että kupla vuotaa. Se tekee esityksen ideoista toisaalta höttöistä söpöilyä, toisaalta kyynistä viihdeteollisuutta.

Saavatko sorretut äänensä kuuluville?

Notre Damen kellonsoittaja puhuu periaatteessa tärkeistä asioista. Se kuvaa maailmaa, jossa ihmisiä sorretaan köyhyyden, sukupuolen, vammaisuuden ja etnisen taustan vuoksi – tai on kuvaavinaan. Se voisi olla poliittista teatteria, joka todella tähtää muutokseen.

Franchise-musikaalin näkökulma ei kuitenkaan laajene, sillä esitys on läpikotaisin sidottu siihen lähtökohtaan, ettei ääntä todellisuudessa anneta kertaakaan sorretuille itselleen. Se ei koskaan pääse irti maailmansa konservatiivisuudesta ja kumartaa todellisuudessa kohti samaa alttaria, jota on kritisoivinaan. Tarinan sisältö ja tuotannon pinta ovat huutavassa ristiriidassa, mutta jos sen ei anna häiritä, saa varmasti aisteja viihdyttävän teatterikokemuksen.

 

Juttua korjattu 18.9.2019 kello 7.15. Musiikin johdosta vastasi Martin Segerstråle, ei Lennart Segerstråle kuten jutussa virheellisesti mainittiin.