Elokuvassa on tehty viime vuosina kiitettävästi tiliä Neuvostoliiton sortojärjestelmästä ja etenkin Stalinin ajasta. Tarpeeseen se tulee, koska ääriajattelu on voimistunut politiikan kaikilla laidoilla, myös vasemmalla.
Tosipohjainen Red Joan liittyy jatkumoon väljästi. Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina mukailee vakoojamummona tunnetun Melita Norwoodin historiaa, joskin päähenkilön nimi on vaihdettu Joaniksi.
Kahdeksankymppisen kirjastonhoitajan niskaan luetaan perheen äimistykseksi raskaat maanpetossyytteet. Paljastuu, että nuorena fysiikan opiskelijana Joan innostui toisen maailmansodan alla äärivasemmistolaisista piireistä, mutta enemmän seurankipeyttään kuin ideologisista syistä.
Muu eliittitaustainen porukka koostuu kovan linjan kommunisteista, jotka Neuvostoliitto on rekrytoinut urkkijoikseen. Ystävyyttä ja rakkautta janoava Joan imaistaan mukaan maanalaiseen renkaaseen tunteisiin vetoamalla.
Joanin arvo nousee mittaamattomaksi hänen saadessa työn atomipommia kyhäävässä salaisessa laboratoriossa. Se asettaa hänen lopulta vakaviin moraalisiin ja tunnetason ristiriitoihin.
Terävät elokuvat analysoivat äärijärjestelmien eri puolia, kuten niihin osallistuvien vaikuttimia. Niin periaatteessa tämäkin, mutta turhan huteraksi teema jää.
Joania ajaa hyvä sydän ja sinisilmäisyys, lopulta huoli atomipommin monopolisoinnin seurauksista. Ennen kaikkea hän on hyväksi käytetty hölmö.
Äärijärjestöt tietysti hyödyntävät sellaisia, ja Joanin sielunrakenne on toki usein radikalismin sympatisoinnin takana. Yksittäistapauksen maku tutkielmaa silti vaivaa.
Stalinismin kaltaisissa ilmiöissä kiinnostavampia ovat ne, jotka ottavat osaa sortojärjestelmään halukkaasti, kuka milläkin vaikuttimella. Joanin vilpillisistä ystävistä irtoaa kuitenkin vain pintapuolisuuksia.
Yläluokkaiset teeskentelijät eivät vaikuta hitustakaan idealisteilta, vaan kylmiltä pelureilta. Mutta raha tai vallanhimokaan ei heitä myyriksi näytä ajavan. He ovat vehkeilijöitä vailla kunnon syytä.
Se on yllättävää, koska ohjaaja Trevor Nunn on huipputeattereita vuosikymmenet kolunnut veteraani. Moisella kokemuksella luulisi kaivavan dramaattisista hahmoista muutakin kuin junnaavia stereotypioita.
Vaikkapa Antti Tuurin romaaniin pohjaavassa Ikitiessä Hannu-Pekka Björkmanin hyytävä politrukki kiteyttää diktatuurin verityöläisten vilpillisyyden ja tunteettoman vallanhimon. Red Joanissa ei ole likikään yhtä syviä hahmoja.
Elokuvaa markkinoidaan Judi Denchillä, vaikka rooli on paljon kapeampi kuin nuorta Joania esittävällä Sophie Cooksonilla. Hän tekee tarkkaa joskin kuivakkaa työtä.
Sama pätee koko elokuvaan. Tarina on periaatteessa kiintoisa, ajankuva ja muoto taattua brittilaatua. Mutta kunnon kipinä puuttuu.
