Kulttuuri

Arvio: Riihimäen kesäkonsertit loppuivat tyylillä

Riihimäen kesäkonserttien päätöskonsertti, Suomen Lasimuseo 9.6., Lapin Kamariorkesteri, John Storgårds, orkesterinjohto, Ismo Eskelinen, kitara.
Lapin kamariorkesteri. Kuva: Muu
Lapin kamariorkesteri. Kuva: Muu

Kaikki hauska loppuu aikanaan, niin myös Riihimäen kesäkonsertit. Sunnuntaisessa päätöskonsertissa ”musiikillinen pakettimatka” suuntautui Lappiin – esiintyvänä kollektiivina oli mainio Lapin Kamariorkesteri. Ehkä jotain pohjoisuus-assosiaatiota syntyi myös siitä, että Kalevi Ahon tuore konsertto kitaralle ja kamariorkesterille toi musiikillisesti jotain muistumia yli 15 vuoden takaa säveltäjän Luosto-sinfoniasta.

Aho on temaattisen käsityön mestari, ja teoksen alkuosa rakentuu pitkälti yhdelle eleelle, johon palataan myös lopussa. Musiikissa on vaativaa virtuoositekstuuria, ja toisen osan flamencoa ja stravinskimaista rytmistä bakkanaalia kuunnellessa on helppo unohtaa, että kitara on Ahon laajassa tuotannossa ollut varsin vähän esillä.

Ismo Eskeliselle omistettu konsertto on täynnä kiinnostavaa ja soittimelle ominaista ainesta, ja Misterioso-osan kellomaiset flageoletti-melodiat löysivät kokonaisuudessa paikkansa kaiken nopealiikkeisen tilutuksen rinnalla.

Solistin ja kamariorkesterin yhteistyö on saumatonta, ja kaikesta näkee, että kippari John Storgårds on kotonaan Ahon musiikissa.

 

Konsertin avannut Arthur Honeggerin Kesäpastoraali on säveltäjänsä ensimmäinen merkittävämpi orkesteriteos, ja kuten Storgårds teosesittelyssä totesikin, hänen musiikkiaan soitetaan aivan liian vähän. Tämäkin teos on jotain aivan muuta kuin tunnetummat, vetureista, tekniikasta tai Les Six -hupsuilusta innoittuneet kappaleet. Musiikki on hyvin kuvailevaa ja lyyristä, jopa Beethovenin pastoraalimusiikki tulee mieleen jossain kohdissa ja tematiikassa.

Lauri Porran Adventurer-puhallinkvintetto on musikanttinen, esittäjiltään taitoa ja keskinäistä kommunikaatiota vaativa kokonaisuus, joka sisältää musiikillisesti vähän kaikkea. Teos tarjoaa nimensä mukaisesti seikkailumatkan elokuvallisiin tunnelmakuviin, minimalismiin ja sointikenttiin.

Kuten osien nimetkin antavat ymmärtää, musiikki viittaa monissa kohdissa ohjelmalliseen sisältöön ja jonkinlaisia nykymusiikki-parodian merkkejäkin olin kuulevinani. Kiinnostava ja orkesterin puhaltajien hienosti esittämä kokonaisuus kaiken kaikkiaan – toivottavasti tulee tilaisuus uuteen tutustumiseen.

 

Schumannin Sinfonisten etydien orkesterisovituksesta en ehkä teoksena aivan kauheasti innostunut.

Alkuperäisessä teoksessa on paljon 1800-luvun ammattipianistin työkalupakkiin kuuluvaa sisältöä, mikä on täysipainoisesti vaikeaa kääntää toiselle soittimelle. Vaikkapa Vivace– ja Agitato-osien oktaavitikutukset ällistyttävät pianolle soitettuna, mutta kuulostavat vähän epäluontevilta viululla. Kaikesta huolimatta orkesterin ja johtajan heittäytyminen musiikkiin ei voinut olla tarttumatta.

Ylimääräisenä kuultu Robert Kajanuksen Huutolaistytön kehtolaulu on hieno tunnelmapala, jossa konserttimestari Reeta Kataja esitteli hienoa solistista osaamistaan ja myös johti kokonaisuuden.