Kulttuuri

Arvio: Sopraano Helena Juntusen äänenkäyttö loisti Riihimäen kesäkonserteissa

Talvi Provencessa, Riihimäen Kesäkonsertit. Suomen Lasimuseo 5.6.2019. Helena Juntunen, sopraano, Antti Tikkanen, viulu, Ismo Eskelinen, kitara ja Paavali Jumppanen, piano.
Viulisti Antti Tikkanen ja pianisti Paavali Jumppanen loistivat Riihimäen kesäkonsertteissa Francis Poulencin viulusonaatin parissa. Kuva: Tomi Vesaharju
Viulisti Antti Tikkanen ja pianisti Paavali Jumppanen loistivat Riihimäen kesäkonsertteissa Francis Poulencin viulusonaatin parissa. Kuva: Tomi Vesaharju

Riihimäen Kesäkonserttien tämän vuoden teema on matkailu. Keskiviikon konsertissa Lasimuseolla kuvitellun musiikillisen pakettimatkan oppaat panivat toden teolla parastaan.

 

Ensimmäisen puoliskon kohteena oli Ranska ja erityisesti Francis Poulencin musiikki.

Säveltäjän viulusonaatti ei ole vakiinnuttanut paikkaansa kantaohjelmistossa, eikä säveltäjä itsekään arvostanut teostaan.

Viulusonaatti ei heijasta mitään erityistä rakkautta jousisoittimien ilmaisullisiin ominaisuuksiin, mutta ei se huonoakaan musiikkia ole. Sama viehättävä yllättävyys, äkkinäiset siirtymät kirpeästä dissonanttisuudesta grandiöösiin salonkihehkuun, mikä sykähdyttää esimerkiksi hieman myöhemmin sävelletyissä puhallinsonaateissa, on olemassa jo viulusonaatissa, mutta jotenkin lyhyempinä ja irrallisempina musiikillisina pienoismaailmoina.

Vaikka säveltäjän tunnistettava persoonatyyli onkin viulusonaatissa olemassa, kokonaismuodon tasolla teos ei oikein rakenna selkeää dramaattista kaarta.

Kaiken tämän niuhotuksen jälkeen täytyy kuitenkin todeta, että Antti Tikkasen ja Paavali Jumppasen esitys oli nautittavampi kuin mikään kuulemani levytys. Musiikkiesityksessä on aina monta tasoa, ja tässä kohtaa loisteliaat muusikot pelastivat kokonaisuuden.

 

Saman säveltäjän Violon ja Sarabande ovat laulu ja kitarakappale, jotka saivat arvoisensa käsittelyn Helena Juntuselta ja Ismo Eskeliseltä. Riemastuttavia olivat myös Poulencin viisi laulua Max Jacobin symbolistisiin ja absurdeihin runoihin.

Huikein kokemus mahdollisesti koko konsertista oli kuitenkin Aulis Sallisen Tuulinen talvi Provencessa. Teos on säveltäjän vaimon kuoleman muistomusiikkia reilun vuosikymmenen takaa Paavo Haavikon teksteihin. Tämä sarja oli itselleni uusi tuttavuus, ja vaikutuin kertakuulemalta.

Monissa kohdissa tuntuu, että musiikki kirjaimellisesti pysäyttää ajan, luo oman äänimaailmansa, mihin ulkomaailma ei ulotu. Paljon tästä vangitsevasta kokemuksesta on myös Helena Juntusen ja hänen eri ympäristöihin heittäytyvän muusikkoutensa ansiota, mutta myös muut muusikot olivat selvästi virittyneet luomaan jotain hyvin merkityksellistä.

 

Juntunen loisti konsertin loppuun asti täysin virtuoosisen ja ilmaisukykyisen äänenkäyttönsä turvin.

Brittiläisen Thomas Adesin Life Storysta tuli miltei teatraalinen tyylipastissi, jossa saattoi kuvitella savukiehkuran nousemassa lakonista Tennessee Williamsin tarinaa verkkaisesti kertovan diivan savukkeesta. Jumppanen eli upeasti mukana cabaret-idiomista muistuttavan, jollain tavalla nyrjähtäneen piano-osuuden.

Lopuksi kuullut Leevi Madetojan, Otto Kotilaisen ja Oskar Merikannon laulut irtosivat hieman konsertin sisällöllisestä kokonaisuudesta, mutta kesällä on lupa irrotella ja toisaalta Juntusen ja Jumppasen lied-työskentely on sellaista kahden huipputaiteilijan musiikillista symbioosia, että sitä kuuntelee ilokseen minkä tahansa musiikin parissa.

Merikannon Omenankukat kuului jonkun hyräilemänä vielä parkkipaikalle käveltäessä.