Kulttuuri

Elokuva-arvio: Arki ja intohimot ovat elämän suola

Poikkeustilan vuoksi elokuvapalstalla käsitellään suoratoistopalvelu Netflixin tarjontaa lajityypeittäin. Viikon top viisi -sarjassa on vuorossa pienen budjetin taide-elokuva.
Paterson-elokuva kertoo bussikuski Patersonista (Adam Driver, oik.), joka asuu Patersonissa. Kuva: Mary Cybulsky
Paterson-elokuva kertoo bussikuski Patersonista (Adam Driver, oik.), joka asuu Patersonissa. Kuva: Mary Cybulsky

Song To Song (2017)

Mestariohjaaja Terrence Malick kehitti viime vuosikymmenellä impressionistisen tyylinsä niin pitkälle, että nopeiden vaikutelmien kollaaseista katosi liki täysin perinteinen ihmiskuvaus repliikkejä myöten. Musiikkibisnekseen sijoittuva suhdedraama kiteyttää sen edut ja haitat.

Loputtomien tunnelmakuvien hengästyttävä voima tulee lähemmäs videotaidetta kuin perinteistä elokuvaa. Romantiikasta ja ammatillisesta juonittelusta koostuva tarina aukeaa kyllä vaivatta, mutta hahmojen kehittely jää sivuraiteelle.

Omalaatuinen koe kiehtoo, joskin sen rajatkin käyvät selväksi. Elokuva on kertova taide. Siihen myös Malick sittemmin palasi.

The Rider (2017)

Intohimot ovat elämän suola tai ihan ruisleipäkin. Niin ainakin nuorille rodeoratsastajille, joiden syvää rakkautta lajiin ja hevosiin traaginen kamaridraama kuvaa hiljaisella tunteiden palolla.

Ilkeästi kisassa päänsä telonut Brady hinkuu takaisin satulaan riskeistä ja ystävän invalidisoitumisesta huolimatta. Rahasta ei ole kyse. Silti vaatimaton unelma uhkaa jäädä fyysisen kynnyksen taakse.

Itseään esittävät arkiset amatöörinäyttelijät riipaisevat julman todellisuuden ja elämäntavalleen omistautumisen ristiaallokossa. Intoa ei ole vaikea ymmärtää, niin koskettavasti välittyy tuulisen preerian ja hevosaitausten tunnelma.

Paterson (2016)

Olemassaolon tragikoominen yksitoikkoisuus on ollut aina Jim Jarmuschin ydinteema, mutta pikkukaupungin runoilevan bussikuskin kaavamaiset rutiinit eivät kihise ohjaajalle ominaista pessimismiä. Muuten hitaasti muhiva kerronta tulee lähelle hänen varhaisia mestariteoksiaan.

Sosiaalinen työ, toimiva parisuhde ja vaatimattomat harrastukset tarjoavat Patersonille aina kokemisen arvoisia vivahteita. Päällisin puolin tylsä arki on lopulta suurta.

Henkinen yksinäisyyskään ei vaivaa, koska senkin hän ottaa filosofisen tyynesti elämän väistämättömänä ominaisuutena. Asenteessa kiteytyy ikääntyneen Jarmuschin eksistentialismi.

She’s Gotta Have It (1986)

Spike Lee tunnetaan rotujännitteiden kuvaajana, mutta esikoispitkä komedia paneutuu puhtaasti yksilötason suhteisiin nuoren mustan kaunottaren pyörittäessä kolmea poikaystävää.

Itsevarma villikko ei rajaa himojaan ja sydäntään yhteen kumppaniin, joten kaikin tavoin erilaiset kollit joutuvat kisaamaan hampaita kiristellen seksipommin suosiosta. Jossain heidänkin rajansa kuitenkin tulee vastaan.

Eurooppalaisen uuden aallon rento ironia hehkuu Brooklynissa, kun läheiset avaavat näkemyksensä epäsovinnaisesta hurvittelijasta. Kasvutarina korvaa syvällisyyden puutteet terävällä huumorilla. Hieno mustavalkoinen kameratyö silasi läpimurron.

Hukkasin kehoni (2019)

Päähän potkitut ovat taide-elokuvan perushenkilöstöä. Aikuisille suunnatussa ranskalaisanimaatiossa teinipoika Naoufel menettää menestyneen perheensä, sydämensä ja viimein kätensä, mutta sinnittelee nuoren ihmisen taistelumielellä.

Surrealismilla höystetty realistinen draama kuvaa runollisesti osattomuutta ja rakkauden kaipuuta. Upea tummasävyinen piirrosjälki ja ääniraita hehkuvat nuorukaisen kokemusmaailmaa sykkivässä Pariisissa. Öisen laitakaupungin melankolia tuo mieleen Edward Hopperin maalaukset.

Vähäeleisyydessään tarkka ihmiskuvaus kahden yksinäisen kohtaamisesta ei sorru halpaan romantiikkaan. Juuri siksi se koskettaa.

Päivän lehti

7.7.2020