Kulttuuri

Elokuva-arvio: Bruce Springsteen on "populaarimusiikin John Wayne"

Western Stars (Bio Rex). Ohjaus Bruce Springsteen ja Thom Zimmy. Pääosissa Bruce Springsteen ja Patti Scialfa. 1 t 40 min. ★★★★
Bruce Springsteen soittaa kotifarminsa ladossa dokumentissa Western Stars. Kuva: Rob DeMartin
Bruce Springsteen soittaa kotifarminsa ladossa dokumentissa Western Stars. Kuva: Rob DeMartin

Kun kautta maailman toista sataa miljoonaa levyä myynyt rockidoli pokkaa Yhdysvaltojen korkeimman mahdollisen siviilille myönnettävän ansiomerkin, Presidentin vapaudenmitalin, on hän saavuttanut poikkeuksellisen aseman.

Raskasta rockia ja folkballadeja yhdistelevä Bruce ”Pomo” Springsteen on populaarimusiikin John Wayne, jolle amerikkalaisuuden elävänä ikonina vetää vertoja vain kotimaansa ulkopuolella ei aivan yhtä tunnettu countrylaulaja Willie Nelson.

Tuoreen albumin Western Starsin varaan rakennettu samanniminen dokumentti pohjaa jousiorkesterin höystämään konserttiin Springsteenin kotifarmin valtavassa ladossa. Jo paikka kuvaa niin musiikkia kuin elokuvaa.

 

Kotiseuturakkaus on tuttuun tapaan keskeinen ja sympaattinen teema. Se kiteytyy John Fordin lännenklassikkoja siteeraavissa maisemissa, jossa auringonlaskun ihailu muistuttaa jumalanpalvelusta.

Vanha lato on kuin kirkko, hengellinen huone pullollaan amerikkalaisen arjen pyhää historiaa. Hevoset rinnastuvat enkeleihin.

Rocklavojen seitsemänkymppinen ykköscowboy katselee maailmaa suloisella melankolialla. Enää eivät jalat tunnu juoksemaan syntyneiltä.

Siinä on puolensa. Kun vauhti hiipuu ja valtaosa elämää on pulkassa, jäljellä olevia paloja osaa arvostaa. Niitä edustavat etenkin perhe ja kolmen vuosikymmenen avioliitto. Filmistä tuleekin kunnianosoitus muusikkovaimolle Patti Scialfalle, jolla on kaikessa tärkeä rooli esiintymistä myöten.

 

Western Stars ei ole vain taitelijapotretti, vaan yleisinhimillinen kuvaus ikääntymisestä, jossa surumielisyys tihentyy yleväksi luopumiseksi ja kiintymykseksi. Se maistuu aidolta kuin leirinuotiolla kiehautettu kahvi.

Supertähdeksi Springsteen on ihastuttavan avoin ja ilmeisen vilpitön. Positiivisuudestaan kuuluisalla julistajalla riittää pimeitä puolia, mutta vuodet ovat niitä helpottaneet.

Lämmintä itseironiaakin löytyy. Hän vitsailee laulavansa yhä autoista kuin siloposkisena kloppina.

Haikeiden balladien tunnetuin rinnastuskohta löytyy 1990-luvun alun hitistä Streets of Philadelphia. Ei ehkä aivan tasoltaan, mutta hengeltään.

Springsteenistä tuskin on kenenkään ollut vaikea pitää musiikkimausta riippumatta. Tämä elokuva tekee sen vielä helpommaksi.

Päivän lehti

29.1.2020