Kulttuuri

Elokuva-arvio: Jännitys tuottaa ryskettä

Poikkeustilan vuoksi elokuvapalstalla käsitellään suoratoistopalvelu Netflixin tarjontaa lajityypeittäin. Viikon top viisi -sarjassa on vuorossa trilleri.
Emily Blunt (edessä) esittää yhtä pääosaa elokuvassa Sicario. Kuva: Richard Foreman, Jr. SMPSP
Emily Blunt (edessä) esittää yhtä pääosaa elokuvassa Sicario. Kuva: Richard Foreman Jr.

Revenant (2015)

Alejandro Iñárritu pureutuu aina riipaisevasti olemassaolon perusteemoihin: elämän armottomiin lakeihin, kuoleman sattumavaraisuuteen, ihmisen julmuuteen ja jalouteen. 1800-luvun erämaissa ryskyvä kostotrilleri tihentää ohjaajansa taiteellisen ytimen hänelle epätavallisen populaaristi, mutta silti kosiskelematta.

Leonardo DiCaprio taistelee petollista toveria ja hurjaa luontoa vastaan kiihkolla, jota aidompaa ei suuren rahan Hollywood-tuotannoista löydy. Jotkin yksityiskohdat kääntävät mahan.

Realistinen väkivalta ei ole kuitenkaan laskelmoivaa mässäilyä. Se vain alleviivaa raadollisuutta todellisuuden väistämättömänä aineksena.

 

Sicario (2015)

Hyvä tarkoitus pyhittää kaikki keinot. Se on virkavallan tunkkainen asenne uhrien laadusta ja määrästä piittaamattomassa huumesodassa.

Kun yhteiskunnan keskeiset instituutiot polkevat lakeja ja huijaavat surutta ketä tahansa, jälki on karmeampaa kuin itse rikollisuus. Sitä todistaa oksennusta pidätellen järjestelmään vastoin tahtoaan osallistuva ja sen hyväksikäyttämä agentti totuuden hitaasti valjetessa.

Trilleri pysäyttää niin terävillä teemoilla kuin rajuilla tunnelmilla. Virtuoosimaisen Josh Brolinin omahyväisen makaaberiin naureskeluun kiteytyy kaksinaamaisen jesuiittamoraalin etovuus.

 

Departed (2006)

Korkea moraali on kortilla myös Martin Scorsesen poliisidraamassa, jossa kaksi nuorta etsivää päätyy lain eri puolille hyvissä ajoin sielunlaatunsa mukaisesti. Kovat ovat otteet molemmin puolin. Oikeamielisyys ja toverillisuus tyrehtyvät hevosenleikissä ylellisyydeksi.

Myrkyllisen kilpailuhenkiset machomiehet kuuluvat ohjaajalleen tyypilliseen henkilögalleriaan, joskaan hongkongilaistrillerin sovitus ei ole ohjaajansa omaperäisimpiä monista palkinnoista huolimatta. Lajinsa mestariluokkaan se silti kiipeää.

Jack Nicholson öykkäröi mustahumoristisen groteskina mafiapomona viimeisen merkittävän roolinsa.

 

Lahjakas herra Ripley (1999)

Sympaattisten tavisten spesialisti Matt Damon häärii pahana poikana myös tässä trillerissä, jossa alaluokkaisuuttaan vihaava huijari työntyy valeidentiteetin turvin kadehtimansa miljonäärisuvun seurapiiriin. Petoksesta kuoriutuu älykäs tutkielma alemmuudentunnon vääristämästä kunnianhimosta.

Damon tulkitsee nöyrästi hymyillen psykopaatin sosiaalista taidokkuutta. Se aukeaa monitasoisesti ja parempiosaisia syyllistämättä.

René Clémentin romaanin toinen sovitus ei huimaa vauhdilla, mutta se keskittyykin hienovaraiseen ihmiskuvaukseen. Ohjaaja Anthony Minghellan teatteritausta näkyy hyvällä tavalla.

 

Isku Mogadishuun (2001)

Suurvallankin voimalla on rajansa. Sen saavat kokea karvaasti amerikkalaiset sotilaat kaapatessaan somalialaista rosvopäällikköä tosipohjaisessa turbotrillerissä.

Helikopterit ja satelliitit tarjoavat huteran suojan, kun pitää poimia tarkasti varjeltu kohde vihamielisten siviilien keskeltä heitä tuhoamatta. Sivulliset uhrit kääntäisivät tehtävän päälaelleen.

Ihmiskuvauksesta ei kannata puhua, mutta kaupunkisodan kaoottisuutta ei ole tehokkaammin kuvattu. Kiihkeätempoinen elokuva auttaa ymmärtämään, miksi vastaavat operaatiot ovat niin epäsuosittuja humanitaarisista tai muistakaan syistä.