Luontosinfonia (Bio Rex)
Suomalaiseen luontoon poikkeuksellisen suurilla resursseilla ja työmäärällä pureutuneet dokumentit Metsän tarina ja Järven tarina pomppasivat aiheesta hiteiksi varsinkin lajityyppi huomioiden. Jo niiden kuvamateriaali kuuluu kansainväliselle tasolle.
Sama pätee sarjan kolmanteen osaan Luontosinfonia, joskin siinä maistuu jo tähteiden lämmittely. Luontokuvasto hehkuu toki upeasti, koska lukuisat kohtaukset ovat vain hiukan eri tavalla leikattuja versioita jo nähdystä.
Aiempia osia jäsensi luonnon historiaa ja suomalaista mytologiaa valottava kertojaääni. Nyt sen korvaa täysin Panu Aaltion säveltämä sinfonia.
Konsepti on elokuvallisempi, mutta yllättäen puisevampi, koska muuta draamallista rakennetta elokuvassa ei olekaan. Siinä rullaa tuhat kauneinta ja herttaisinta eläintä ja maisemaa ainoana jäsennyksenään musiikki.
Sinfonia elävöittää toki komeasti kuvastoa, ja tuo siihen parhaimmillaan kertovaakin tasoa. Se ei kuitenkaan yllä yhtä iskevään eläinten ja tilanteiden karakterisointiin kuin vaikka Camille Saint-Saënsin samalla teemalla säveltämä orkesterisarja Eläinten karnevaali.
Aaltio vie sävellystä enemmän Antonio Vivaldin Neljän vuodenajan kertovan aineksen suuntaan, mutta yhtä väkevää luonnon kiertokulun mentaalista hahmottelua ei synny hienosta äänimaailmasta huolimatta.
Klassikkoihin vertaaminen saattaa olla epäreilua, mutta rima nousee korkealle, kun tuotanto jättää draaman vain musiikin varaan. Samaa ongelmaa ei aiemmissa osissa ollut verbaalisen tarinan ansiosta.
Tämäkin tapaus todistaa elokuvan olevan kertova taide, myös dokumenttina. Luontosinfonia jää enemmän luksusluokan musiikkivideoksi.
