Kulttuuri

Elokuva-arvio: Päähän potkitusta kasvaa tappaja

Joaquin Phoenix antaa stereotyyppisen psykopaatin tuskalle ja pettymyksille tyrmäävän inhimilliset kasvot. Kuva: Niko Tavernise
Joaquin Phoenix antaa stereotyyppisen psykopaatin tuskalle ja pettymyksille tyrmäävän inhimilliset kasvot. Kuva: Niko Tavernise

Joker (Bio Rex). Ohjaus Todd Phillips. Pääosissa Joaquin Phoenix, Robert De Niro, Zazie Beetz. 2 t 2 min. ★★★★★

 

Sarjakuvalähtöinen taide-elokuva kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä, ainakin perustuessaan Batmaniin.

Siitä on toki väännetty kunnianhimoisiakin versioita, mutta Todd Phillipsin tutkielma pahuuden puhtaaksi viljellystä stereotyypistä Jokerista yltää tässä lajissa omaan luokkaansa, joskin lähtökohdastaan aika kauas irroten.

 

Keski-ikäinen Arthur on täydellinen reppana. Sairaan äitinsä kanssa asuva skitsofreenikko tienaa olemattoman leipänsä kissanristiäisten klovnina. Hän haaveilee lavakoomikon urasta, mutta sekavuutensa takia lukkiutuu tilaisuuden saadessaan täysin.

Arthuria on potkittu aina niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti. Kummajaisena pidetty maan hiljainen on tottunut nielemään kaikki nöyryytykset – kunnes saa käsiinsä aseen.

 

Voimakas tyylittely muistuttaa sarjakuvaa, mutta vanhojen Batman-sovitusten sijaan oikea rinnastuskohde on Martin Scorsesen varhaistuotanto, etenkin Taksikuski ja Koomikkojen kuningas. Sitä alleviivaa Robert De Niron sivuosa Arthurin idolina, halpamaisena tähtikoomikkona.

Myös Joker kuvaa äärimmäistä yksinäisyyttä, vieraantuneisuutta ja merkityksettömyyden kokemusta, joihin haetaan lääkettä väkivallasta. Osaltaan siihen johtaa yhteiskunnan piittaamattomuus. Luuserit jätetään omilleen.

 

Realistiseen esikuvaansa verrattuna Phillips kärjistää ja yksinkertaistaa. Hahmon henkinen kehittelykin on paikoin todella sarjakuvamaista, mutta sehän on tarkoituskin.

Ja kyllä se silti kouraisee. Maanisten äärityyppien virtuoosi Joaquin Phoenix antaa stereotyyppisen psykopaatin tuskalle ja pettymyksille tyrmäävän inhimilliset kasvot.

Rooli tihentyy pakkomielteiseen nauruun, joka purkautuu hyytävimmin pahimman ahdistuksen keskellä. Se alleviivaa liki kuvottavasti Arthurin itseinhoa ja katkeruudesta nousevaa kyynisyyttä.

Phoenix hoippuu liioittelun reunalla, mutta pysyy ruudussa. Tällaista luonnenäyttelemisen karatepotkua ei näistä lähtökohdista ensimmäisenä odottaisi.