Kulttuuri

Elokuva-arvio: Toisen maailmansodan julmat kasvot

Poikkeustilan vuoksi elokuvapalstalla käsitellään suoratoistopalvelu Netflixin tarjontaa lajityypeittäin. Viikon top viisi -sarjassa ovat vuorossa takavuosien klassikot.
San Pietro on propagandafilmi. Kuva: Muu
San Pietro on propagandafilmi.

The Stranger (1946)

Orson Wellesin heti sodan jälkeen valmistunut psykologinen trilleri kuvaa aikakauden tunnelmia, kun natsien ykkösmurhaajaa jahdataan uneliaassa amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Elokuva näytti ensimmäisenä keskitysleirien karmeuksia suurelle yleisölle.

Welles esittää hyytävää mukaelmaa Joseph Mengelestä, joka historian professoriksi tekeytyneenä on livahtanut avioliiton kautta paikalliseen eliittisukuun. Taitava teeskentely rakoilee vasta nurkkaan ajettuna. Viattomalle vaimolle totuus miehestä on liki mahdoton niellä.

The Stranger ei ole film noiria aivan parhaimmillaan, mutta sen lajipuhdas edustaja varsinkin synkän ekspressionistisella kameratyöllään.

Easy Rider (1969)

Dennis Hopperin 1960-luvun vastakulttuurin ylistys on road movien äiti, jossa nuoret miehet etsivät itseään ja pakenevat järjestynyttä yhteiskuntaa moottoripyörillä Jack Kerouacin hengessä. Reissussa Yhdysvaltojen poikki tutkaillaan konservatiivisia takamaita ja harhaillaan hippikommuunin kanssa huumehöyryissä.

Mullistavia sisäisiä tai ulkoisia löytöjä eivät kaverukset tee. Ahdistus ei hellitä, ankeaa valtakulttuuria on vaikea paeta.

Luonnosmaisuudessaan vahvat päähenkilöt ja levoton tunnelma ovat hienoa ajankuvaa. Jack Nicholson virnuilee ensimmäisen ikimuistoisen roolinsa hilpeän kyynisenä juoppona juristina, jolle keskiluokkainen elämä ei maistu.

San Pietro (1945)

Propagandaksi tarkoitettu materiaali harvoin kestää aikaa, mutta John Hustonin dokumentti tärkeän San Pietron italialaiskylän taistelusta on sellainen. Se konkretisoi toisen maailmansodan armottomuuden ruumiineen ja tulimyrskyineen niin väkevästi ja ilman turhaa dramatiikkaa, ettei yksikään fiktio samaan yllä.

Ihannointi on otteesta kaukana. Pienet ihmiset heiluvat suurten voimien armoilla avuttomina, usein henkensä tai terveytensä menettäen.

Ehkä koskettavimmat kuvat välähtävät tuhoa paenneista siviileistä, etenkin järkyttyneistä lapsista kotiensa raunioiden keskellä. Onneksi heihin kiteytyy myös lohdullinen loppu: elämä toipuu sodastakin.

Let There Be Light (1946)

John Hustonin armeijalle tekemä on tämäkin dokumentti rintamalla traumatisoituneiden veteraanien hoidosta heidän palattuaan kotiin. Sota viiltää karmeat jäljet siitä fyysisesti selvinneillekin.

Mieleltään romahtaneiden kirjo on moninainen ja ahdistava. Jatkuva pelko ja tovereiden menettäminen voivat viedä jopa puhe- kuin liikuntakyvyn kehon naarmuuntumatta, saati murjoa pienempiä vaivoja.

Dokumentti pidettiin kauan salassa sotilaiden moraalia laskevana, vaikka se todistaakin miesten toipuvan hyvässä hoidossa aika ällistyttävälläkin tavalla muun muassa hypnoosin ja terapian yhdistelmällä. Mahtaako olla veteraanien terveydenhuolto tänään samaa tasoa…

Rivieralla (1951)

Romanttisen komedian ainekset eivät kummoisesti ole muuttuneet 70 vuodessa. Aikansa musikaalitähti Danny Kaye hurmaa Rivieran ylellisissä maisemissa kaksikin kaunotarta tuplaroolissaan varieteekoomikkona ja rikkaana lentäjäsankarina.

Nokkela juoni kieppuu samannäköisten, mutta muuten kovin erilaisten miesten esittäessä pakottavista syistä toisiaan. Yllättävät käänteet sekoittavat läheisten sydämet ja herrojen omatkin kuviot.

Rikkaiden turistien kansoittama Riviera ei ole pohjimmiltaan juuri muuttunut, mutta kukkea technicolor-kuvaus tarjoaa silti aimo annoksen kulttuurista nostalgiaa ja yläluokkaista eksotiikkaa meille koronan kurjistamille.

Päivän lehti

4.12.2020

Fingerpori

comic