Tottumiskysymyksen laajaa tekijäjoukkoa varmaan hiukan harmittaa, että liki neljä vuotta sitten hankkeille pistetty elokuva ehti valkokankaalle vasta #metoo-liikkeen vanavedessä. Ajoitus ei vähennä seksuaalista häirintää käsittelevän kuuden lyhytfilmin painoa, mutta keskustelunavauksesta ei tietysti enää voi puhua.
Seksuaalisen vallankäytön tilanteita yhdistää ennen kaikkea avuttomuus. Niin kovakouraisen raiskauksen kuin pikaisen lääppimisen uhrit ovat puolustuskyvyttömiä kaikilla tasoilla.
Nuori tyttö ei saa bussissa tukea keneltäkään, vaikka lähentely liukuu kohti väkivaltaa. Mutta yhtä suojatonta on työpaikalla tai oikeuslaitoksessa.
Episodeista monitasoisimmassa tylystä kourimisesta työpaikan kekkereissä kertova nainen joutuu vähättelyn ja vainon kohteeksi. Johto pelkää yhtiön maineen puolesta. Työkaverit peesaavat osin alisteisen asemansa, osin ammatillisen ja seksuaalisen kateuden vuoksi.
Häirinnän paljastavasta tehdään häirikkö. Hänen on kärsittävä kahteen otteeseen.
Vähättely jatkuu tuomioistuimeen päätyessään. Miesvaltaiselle syyttäjälaitokselle kyseessä ovat kakkosluokan rikokset, joihin ei kannata panostaa. Jutun käsittelyssä nöyryytys toistuu.
Oivaltavin tilanne on lomaileva pariskunta, jonka vaimon pakaroita ohikulkija puristelee ravintolassa. Hän haluaisi raivota, mutta hillitsee itsensä julkisessa tilassa ja vieraassa kulttuurissa.
Aviomies on yhtä avuton. Vaimokaan ei tiedä, haluaisiko hän miehen riehaantuvan. Hän kaipaa tukea, muttei ylireagointia. Sen mieskin tietää. Silti hänen diplomaattisuutensa tuntuu vaimosta väistelevältä velttoudelta.
Molemmat nielevät nöyryytyksen parhaana vaihtoehtona. Mutta loma on pilalla ja parisuhde kriisissä.
Seksuaalinen häirintä on väistämättä traumaattinen kokemus, teki siinä mitä tahansa. Jollain tavalla se menee aina väärin.
