fbpx
Kulttuuri

Elokuva-arvio: Yhteiskunta on julma peli

Poikkeustilan vuoksi elokuvapalstalla käsitellään suoratoistopalvelu Netflixin tarjontaa lajityypeittäin. Viikon top viisi -sarjassa on vuorossa yhteiskunnallinen elokuva.
The Death of Stalin on poliittinen satiiri. Kuva: NICOLA DOVE
The Death of Stalin on poliittinen satiiri. Kuva: Nicola Dove

Death of Stalin (2017)

Totalitarismin suosio on noussut niin oikealla kuin vasemmalla. Synkkä analyysi neuvostodiktatuurista tarjoaa ykkösluokan lääkkeen väärään nostalgiaan.

Stalinin kuolema 1953 räjäyttää ruokottomalle järjestelmälle ominaisen sisäpiirin valtataistelun. Sen voittaa miljoonien ihmisten onneksi hiukan inhimillisempi leiri Nikita Hruštšovin johdolla.

Sattumatkin kuuluvat historiaan. Läheltä pitää, ettei Staliniakin sadistisempi murhaaja Lavrenti Berija pääse johtoon. Hänen neuvostoarmeijaakin mahtavampi väkivaltakoneistonsa oli jo tehnyt maasta teurastamon.

Mustahuumoristinen ihmiskuvaus on satiirin juhlaa. Steve Buscemi loistaa ristiriitaisessa pääroolissa.

 

Irishman (2019)

Rivoa voi olla peli demokratiassakin kontrollin pettäessä, esittää Martin Scorsesen tuore draama. Mafia häärää politiikan kulisseissa jopa murhaten John F. Kennedyn hänet ensin asemaansa nostettuaan.

Tuo väite on spekulaatiota, mutta muilta osin vallankäytön mädäntyminen perustuu varmoihin tositapahtumiin. Ei Donald Trumpin Yhdysvallat valitettavasti kovin erilaiselta näytä.

Scorsese on vakiokaartinsa kanssa käännellyt samoja rahan ja vallan kyynistämiä öykkäreitä terävämminkin, mutta kyllä mestarin iskut edelleen osuvat. Al Pacino kiihkoilee raivohulluna ay-pomona Jimmy Hoffana luultavasti viimeisen merkittävän roolinsa.

 

Charlie Wilsonin sota (2007)

1980-luvulla afganistanilaiset muhajideenit taistelivat neuvostoarmeijaa vastaan epätoivoisin asetelmin. Kunnes Yhdysvallat aseisti heidät kannettavilla ohjuksilla kongressiedustaja Charles Wilsonin ansiosta.

Muutaman sinnikkään vaikuttajan urakka päätti lopulta kylmän sodan ja kaatoi itäblokin, joskin johti islamilaisen radikalismin nousuun.

Tom Hanksin huikenteleva naissankari ja juoppo on harvinaisen valoisa vallan kamarien vehkeilijä. Hänen kyyninen pelitapansa pohjaa henkilökohtaiseen moraaliin ja myötätuntoisuuteen.

Hilpeästi räiskyvän poliittisen satiirin kuorruttaa Julia Roberts kaikin tavoin epäkorrektina porhobulvaanina.

 

Erin Brockovich (2000)

Samaa henkeä Roberts kuplii kouluttamattomana missinä, joka lakitoimiston avustajana voittaa mahtavalta teollisuusyhtiöltä miljoonakorvaukset sen myrkyttämille asiakkailleen. Suurkapitalistien ohella hänen on kampitettava eliittiopistot kahlanneet ylimieliset kollegansa.

Syvällisestä yhteiskunnallisesta tutkielmasta tosipohjainen sankaritarina pienten ihmisten puolustajasta ei käy, mutta epäsovinnaisesti räiskyvä yksinhuoltaja liikuttaa äärettömän sympaattisena ja lajityyppiinsä realistisena hahmona.

Sydämellisen hauska on myös Albert Finney rehvakkaana esimiehenä, joka arvostaa osaamista tekijän taustasta riippumatta.

 

American History X (1998)

Pohjimmiltaan fiksu lähiönuori uppoaa äärioikeistolaiseen vihaan ja väkivaltaan elinpiirinsä ruokkimana. Kahdesta taposta lohjenneella vankilareissulla uhoaja saa mustaihoisen kaverin ja kokee aateveljiensä tunkkaisuuden.

Valaistumistaan hän tolkuttaa jälkiään seuraavalle pikkuveljelleenkin. Väkivallan kierteestä ei kuitenkaan tuosta vain loikata, koska muut eivät paina menneitä villaisella.

Traaginen kasvutarina on vain ajankohtaistunut parissa vuosikymmenessä. Armoitetun luonnenäyttelijän Edward Nortonin puhkuma raivo ja katumus sekä upea mustavalkoinen kameratyö paikkaavat alleviivattua opettavaisuutta.

Menot