Kulttuuri

Elokuva-arvio: Zombieklassikkojen vitsikäs ylistys

Iggy Pop esittää kahvilazombia Jim Jarmuschin uutuudessa. Kuva: Muu
Iggy Pop esittää kahvilazombia Jim Jarmuschin uutuudessa.

Dead Dont´t Die (Bio Rex) Käsikirjoitus ja ohjaus Jim Jarmusch. Pääosissa Bill Murray, Adam Driver, Tilda Swinton. 1 t 45 min. ★★★

Jim Jarmuschin varhaistuotanto kuuluu ehdottomiin suosikkeihini. Hänen minimalistinen ja viivyttelevä tyylinsä oli viime vuosikymmenien taide-elokuvassa nerokas läpimurto. Omaperäisestä kerronnasta kumpusi monikerroksinen maailmankuva. Eksistentiaalinen pessimismi yhdistyi lämpimän ironiseen ihmiskuvaukseen ja upeaan kameratyöhön.

Erilaisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen oli Jarmuchin humanismin kivijalka. Se tuikki valoa harmaaseen todellisuuteen.

Vanhemmiten Jarmuchin ote on ailahdellut. Zombiekomedia Dead Don´t Die ei yllä likikään hänen mestariteoksiaan, vaikka tutut perusainekset lajin klassikon pastissia ainakin osittain ryydittävät. Jarmusch mukailee zombie-elokuvien ykköstä Elävien kuolleiden yö varsin uskollisesti, mutta tietenkin persoonallisella tyylillään.

 

Centervillen kyläpahasessa kuolleet heräävät eloon osana muita maailmanlopun enteitä. Asukkaita päätyy laumoina horjuvien kammotusten kitaan. Murentuvaa järjestystä pitävillä kolmella poliisilla ja oudolla naispuolisella hautausurakoitsijalla on aika toivoton urakka.

Rumia ruumiita tulee, mutta varsinaista kauhua tässä kuten esikuvassakaan ei ole kuin nimeksi, vaan painopiste on ihmiskuvaukseen nojaavassa huumorissa. Tyynet konstaapelit suhtautuvat kaaokseen kuin groteskiin karnevaaliin, joka enemmän hämmentää kuin pelottaa.

Päiden räjähdellessä he analysoivat tilannetta kuin kiekkomatsia kahvin ja donitsin ääressä. Jatkuva alireagointi ja tilanteeseen nähden absurdin arkinen käytös rullaavat hauskasti, mutta muiden tasojen puuttuessa vitsi alkaa loppua kohti väsähtää.

 

Jarmusch irvailee kuolleiden himoitsevan haudasta noustuaan samaa krääsää kuin eläessään. Raadot ryntäävät tenniskentille, vaatekauppoihin ja ihailevat älypuhelimia.

Näin onneton viritelmä on ihminen! Mutta ohueksi heitto jää.

Bill Murrayn ja Adam Driverin kemia pelaa. Eri sukupolvien veljellinen sanailu hehkuu ohjaajalleen tuttua humanismia, ja etenkin ilmeetön Murray on lakonisen komiikan mestari. Mutta samaa syvyyttä ja terävyyttä miesten suhteessa ei ole kuin varhaistuotannon vastaavissa.

Kunnianosoitusten tapaan elokuva pursuaa knoppeja esikuvaan aina ohjaaja George Romeron klassikkokaaraa myöten. Muille kuin tosifaneille vitsit saattavat aueta huonosti.