Kulttuuri

Esseearvio: Emilie Pinen on ehkä vaikea puhua, mutta häntä on sujuvaa lukea

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua. Suom. Karoliina Timonen. Atena 2020. 205 s.

Aivan ensin nimeämisestä. Miksi nykyään on niin kauhean vaikeaa sanoa esseetä esseeksi? Tästä on vaikea puhua -kokoelman kirjoittanut Emilie Pine puhuu teksteistään esseinä, mutta suomalainen kustantamo nimittää niitä ”kirjoituksiksi” ja peräti ”autofiktioksi”.

Pine puhuu omista kokemuksistaan ja omista ajatuksistaan eikä teoksessa ole mitään fiktiivistä. Sen sijaan se on kiihkoton, kirkas esseeteos.

Pine kertoo kirjoittavansa ottaakseen haltuun elämän vaikeat asiat ja muuttaakseen kivun joksikin, joka ilahduttaa. Pinen kirjoittaminen on vahvaa lääkettä myös vastaanottajalle.

 

Suhtautumisensa kirjoittamiseen Pine kertoo oppineensa isältään, toiselta kirjailijalta, josta kertoo teoksen ensimmäinen essee ”Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta”.

Varsinaisesti ensimmäinen teksti kertoo alkoholismista, vastuuta välttelevästä vanhemmuudesta ja ikuisesta jännittämisestä. Toissijaisesti se kertoo myös sekä kreikkalaisesta että irlantilaisesta terveydenhuollosta.

Teksti on kokoelman kiinnostavin ja sattuvin.

Pine ja hänen sisarensa lähtevät etsimään sairastunutta isäänsä tämän uudesta asuinpaikasta Kreikasta ja löytävät tämän sairaalasta heikossa kunnossa. Seuraa pitkä vastuun kierre – mutta isä ei näe tytärten uhrauksia.

Pine tökkii tärkeän mutta vaikean suhteen kipukohtia selkein lausein, tyylikkäästi ja hillityn vimmaisesti. Pine on kirjoittamalla myös kohdannut isänsä: tämä on nähnyt tekstin ja antanut luvan sen julkaisemiselle.

 

Kokoelman muut tekstit ovat myös sekä kipeitä että hyvinkirjoitettuja. Voi sanoa, että jos aiheet ovat olleet vaikeita sanallistaa, niistä lukeminen on nautinnollista. Niin punnittuja pohdinnat ja lauseet ovat.

Pine kirjoittaa niin lapsenhankkimispäätöksen seurauksista, puhumattomuudesta, rajusta teini-iästään ja yhteiskunnan häveliäästä suhtautumisesta naisen verenvuotoon. Yhteensä esseitä on kuusi.

Tekstit perustuvat Pinen omiin havaintoihin ja ajatuksiin eikä hän peilaa kokemuksiaan esimerkiksi tutkimuksiin tai muuhun kirjallisuuteen. Vaikka Pine nyt tarjoaa suoran peilin katsottavaksi, jonkinlainen kontekstointi olisi avartanut näkemystä.

 

Pine ei nosta esiin uusia asioita, mutta yhtä kaikki on tärkeää jatkuvasti puhua ääneen muun muassa kuukautishäpeästä, joka liittyy suoraan naisiin kohdistettuun vaatimukseen alati todistella älyllistä kyvykkyyttään.

Ylipäätään nainen yhä samastetaan kehoonsa eri tavalla kuin mies. Naisen naiseuskin on kiinni muun muassa ”kaljuista sääristä”.

Pine kirjoittaa vanhoillisemmasta kulttuurista, mutta hänen käsittelemänsä asiat koskettavat Suomessakin.

Karoliina Timosen suomennos viimeistelee lukuilon.

Päivän lehti

11.8.2020