Kulttuuri

Konserttiarvio: Ollin ja Iiron pianopari valloitti Verkatehtaan

Olli Mustonen & Iiro Rantala: Nuottimusiikkia ja musiikkia ilman nuotteja. Pianoilta Hämeenlinnan Verkatehtaalla 31.10.
Olli Mustonen ja Iiro Rantala esiintyivät täydelle salille Verkatehtaalla. Kuva Eveliina Koski

 

Mitä on huippuluokan pianismi? Ajatus tuli mieleen useammin kuin kerran Olli Mustosen ja Iiro Rantalan duokonsertissa torstaina ilahduttavasti täpötäydessä Verkatehtaan Vanaja-salissa.

Onko sitä Mustosen maaginen pianistinen läsnäolo ja kymmenet eri artikulaatiotavat, joilla luoda illuusioiden taidetta klaviatuurilla? Onko tässä se kultainen standardi, johon klassista pianonsoittoa pitäisi verrata?

Vai onko pianonsoiton vertailukohta Rantalan käsittämätön groove, jazz-musiikista peräisin oleva uppoutuminen ja heittäytyminen rytmiin ja musiikillisiin tapahtumiin, musiikillisesta huumorista puhumattakaan?

Täysin epärelevantteja kysymyksiä tietysti molemmat. Molempia tarvitaan. Silti näiden kahden huippumuusikon erilaisuus ja erilainen saundi, erilainen muusikkous periaatteessa saman soittimen ääressä oli kuultava tosiasia.

Riemukasta keskustelua

Mozartin sonaatti kahdelle pianolle (D 448) toteutui riemukkaana vuoropuheluna, jossa ei tempollisia ja dynaamisia vapauksia säästelty.

Levytettynä versiona tulkinta olisi varmaankin tuonut ryppyjä autenttisuuspoliisin otsalle, mutta live-tilanteessa esitys oli varsin riemukas ja hienoa musiikillista kommunikaatiota pullollaan. Varsinkin ensimmäinen osa oli hienoa keskustelua, jossa aiheenvaihdot soittajalta toiselle toivat mukaan suoranaista kamarimusiikin juhlaa.

Mustosen soolonumero Jehkin Iivana on kerta kaikkiaan niin hieno pianokappale, että sitä soisi kuulevan muidenkin kuin Mustosen soittamana.

Tämä ei tietenkään ole moite säveltäjän itsensä maagista, ikään kuin Iivanan savupirtin musiikkihetkeen kurkistavaa tulkintaa kohtaan. Mutta on aina hauska seurata, kuinka sama musiikki herää eloon eri käsissä.

Bartok ja Debussy

Bartokin seitsemän Mikrokosmos-kappaletta iskivät jälleen pianistisen rytmibakkanaalin kultasuoneen. Jostain syystä tätä laajaa kokoelmaa, Bartokin pedagogista elämäntyötä, kuullaan lähinnä eri vaiheissa olevien musiikinopiskelijoiden käsissä, mutta mitään syytä tälle ei ole.

Varsinkin kahden pianon versiona tämä Balkan-groovesta ammentava musiikki on miltei bändityötä, jonka länsieurooppalaiseen korvaan oikukas rytmiikka on virkistävää kuultavaa.

Debussyn myöhäisteos Six épigraphes antiques on jostain syystä tullut itselleni tutuksi vain orkesteriversiona. Tämä kahden pianon versio on kuitenkin alkuperäinen, ja tietenkin täysipainoista, soinnillisesti rikasta musiikkia.

Tässä vaiheessa uraansa Debussylle impressionismin kliseet, kuten kokosävelasteikko ja kvarttiharmoniat, olivat vain yksi työkalu muiden joukossa, ja musiikki on paljon muutakin kuin kelluvaa sointililluttelua.

Lisää herkkua toivotaan

Rantalan soolonumerot, sovitus Bernsteinin Candide-alkusoitosta ja kaksi osaa, Lokakuu ja Marraskuu, hänen Finnish calendar -sarjastaan toteutuivat ehkä vähän showstopper-hengessä. Melkoista rymistelyä, ehkä tarpeellistakin kaiken hissuttelun jälkeen, mutta paljon herkempääkin ulottuvuutta Rantalan komeasta tuotannosta löytyy.

Ja sitten ne improvisaatiot. Olivathan ne huikeita musiikillisen kommunikaation todisteita, kahden omaleimaisen muusikon keskustelua musiikillisilla aiheilla ja rytmisillä hahmoilla.

Kaikki neljä ”livesävellettyä” kappaletta ajautuivat aika lailla samoihin tonaalisiin maisemiin – ehkä ymmärrettävästikin kun mitään ei ollut etukäteen sovittu.

Ehkä joskus olisi hauska kuulla näitä velikultia rajatummassa kehyksessä. Esimerkiksi etukäteen määritelty harmoninen tai tyylillinen ympäristö olisi voinut tuoda uutta verta kokonaisuuteen. Mutta lopuksi kuitenkin muistettakoon, että tämä oli harvinaista herkkua, ja lisää toivotaan.