Kulttuuri

Kirja-arvio: Aki Salmelan runokokoelma liikkuu ajattelemisen siimeksessä

Kuva: -
Kuva: -

Aki Salmela: Eläimen varjo

Tammi 2019. 89 s.

Helsinkiläinen Aki Salmela (s. 1976) on palkittu runoilija ja monipuolinen suomentaja. Eläimen varjo on hänen kahdeksas runokokoelmansa, metka ja älyllisesti leikittelevä teos.

Ensimmäinen osio sisältää proosamaisia eläinrunoja, faabeleita. Eläimet saavat inhimillisiä piirteitä, ja eläimellisyyden rajoja venytetään.

Runot tarkastelevat pesäänsä sisustavaa korppia, nilviäisen rauhantahtoisuutta ja krokotiilin melankoliaa. Myös varpusen suhdetta vapauteensa, sekä lampaan lammasmaisuutta tulkitaan.

Eläimen rajallisuuden kautta mittaillaan ihmisen ajatuksen avaruutta, joskus ahtauttakin. ”Jos leijona osaisi puhua, sen jutut ikävystyttäisivät meitä. Kuka jaksaisi kuunnella jonkin niin toisen lajin olentoa, kun se jaarittelee asioista, jotka eivät edes voisi merkitä meille mitään?”

Toinen osio on aforistinen. Se pyörittelee kokemisen ja havainnoinnin subjektiivisuutta. ”Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä enemmän asia ajattelee minua.”

Runon puhuja miettii tunteiden järjettömyyttä sekä kieltä todellisuuden rakentajana. Kiinnostavimmiksi runot muuttuvat väitteidensä kohdalla: ”Ei ole kokijaa ilman kokemusta, kokemus on kaikki mitä kokija on.” Sävyissä on sarkastisuutta, jopa nihilismiä.

Kolmas osio paneutuu varjoihin, kuten vanhenemisen ja valinnan varjoihin. Runot pohtivat muutosta, poissaolevaa vaihtoehtoa ja ajattelun merkitystä asioihin suhtautumisessa. ”Rakastan sinua, niinkuin aina. Sinä vain olet jälleen toinen.”

Neljäs ja viides osio kasvavat runoelmamaisesti analysoiden edelleen ihmistä tekemisensä kahleissa. Salmela on tyylien taituri ja nykyrunon aines virkistävän värikästä.

Kuudes osio palaa aforistiseen ilmaisuun. Lauseita-niminen osio on uskontunnustus jälkistrukturalismille. ”On kyse eroista ja niiden eroista.”

Teos sisältää myös suomennoksen italialaisen Giacomo Leopardin Aasialaisen paimentolaisen öisestä laulusta (1830). Siinä paimen juttelee yötaivaan kuulle, pohtii omaa osaansa ja mielensä ikävyyttä, ”pistävää neulaa”.

Niin. Olisimmeko kenties onnellisempia ilman ajattelun taakkaa?