Kulttuuri

Kirja-arvio: Maylis de Kerangalin äänelle on suuruus omintakeista – Uutuudessa asiat kuvataan mielettöminä kokemuksina

Maylis de Kerangal: Maailma käden ulottuvilla. Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala 2019. 255 s.

Paula viettää talven Brysselissä koristemaalarikoulussa ja oppii jäljentämään. Sen jälkeen vuodet kuluvat pätkätöissä muun muassa Cinecittàn elokuvatehtaalla Italiassa. Illuusiotehtaaksi kutsuttu paikka pakottaa Paulan pohtimaan jäljentämisen ja taiteen suhdetta.

On opittava jäljentämään, jotta voi luoda jotakin uutta, mutta voiko jäljennös muuttua omaksi taideteokseksi. Paula jakaa kokemuksensa alan töistä ja uuden luomisen harvinaisuudesta Brysselistä ystäviksi jääneiden Jonaksen ja Katjan kanssa.

Maylis de Kerangalin äänelle on omintakeista suuruus. Myös romaanissa Maailma käden ulottuvilla asiat kuvataan mielettöminä kokemuksina.

 

Kirjailija kertoo tyylillään jotakin olennaista ajastamme, jossa hukutaan tarinoihin ja suuriin kollektiivisiin tunnekokemuksiin, mutta yksilön on vaikea kohdata omaa itseään ja luoda luottamusta vaativia syviä ihmissuhteita. Paulalle ihmissuhteet ovat korneja, turhaa ajanhukkaa.

Väläyksinä de Kerangal kuljettaa mukana Paulan lapsuutta, jota varjostaa omien vanhempien vahva rakkausliitto. Ristiriita on suuri. Pienen tytön yksinäisyys toisistaan lumoutuneiden vanhempien väliin pusertuneena on surullinen kuva.

Maailma on romaanin nimen mukaisesti Paulan käden ulottuvilla, mutta sen todellinen kohtaaminen on melkein mahdotonta. Tunteitaan ja rakastetuksi tulemisen tarvetta on kuitenkin vaikea vältellä loputtomiin. Jollakin lailla nämä asiat puskevat läpi arkikokemukseen.

 

De Kerangal etäännytti tunnekokemukset myös edellisessä suomennetussa romaanissaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Teoksen hienous perustui kerronnankeinojen ja kielen taiteeseen.

Se mikä tuossa romaanissa toimi upeasti, on nyt hitusen hukassa. Tunnekokemuksen periksi antamaton etäännytys nostattaa vastustusta. Haluaisin tietää, miltä tuntuu, kun ei tunne. Ja kun Paula vihdoin antautuu tunteelle, haluaisin tuntea Paulan tunteet.

Myös kertojan asemoinnissa on paikoin tahattomalta tuntuvaa huojuntaa. Suomennoksen syyksi tätä ei voine laittaa, koska suomennoksen ovat tehneet edellisenkin teoksen ansiokkaasti kääntäneet Ville Keynäs ja Anu Partanen.

 

Tyhjäksi romaani ei kuitenkaan jätä. Paulan tarinassa elämä rinnastuu jäljennystyöhön: elämä on toisintoa, vanhojen kalliomaalausten henkiin herättämistä. Enemmän kuin omasta elämästään, Paula on kiinnostunut maailmasta.

Osatakseen elää omaa elämäänsä on opittava, miten maailma toimii. Paula ajattelee, että jos ei mikään muu, ainakin konkreettinen ympäröivä maailma on totta:

”Vain paikat jäävät lopulta jäljelle, ihan kaiken lopuksi, hän ajattelee kyynelten partaalla, vain paikat jatkavat sitkeästi olemistaan, kuten rauniot, kuten sammal, ne jäävät, pressu joka paukahtaa metallitankoon, kulissitelineiden takana olevat tyhjät tilat, ruohon rapauttama betonilaatta.”

Päivän lehti

29.1.2020