Kulttuuri

Kirja-arvio: Elävien kirjoissa

Riitta Jalonen Kuva: Esko Tuovinen
Riitta Jalonen Kuva: Esko Tuovinen

Riitta Jalonen: Tanssikaa! Tammi 2019. 205 s.

Vuosina 2017 ja 2018 kotimainen kaunokirjallisuus täyttyi suomalaisten sotakokemusten ja sotienjälkeisen jälleenrakennuksen kuvauksista. Sotaa ja sen vaikutuksia kuvattiin yksilön näkökulmasta, mieltä ja sielunelämää unohtamatta. Siviilien, myös naisten ja lasten kokemukset olivat esillä.

Henki oli kuitenkin historiallisen romaanin genressä varsin perinteinen, sillä useimmat romaanit pyrkivät historiallisesti todenmukaiseen tulkintaan ja realistisen vaikutelman eli mimeettisen illuusion luomiseen.

Nyt Riitta Jalosen Tanssikaa! vie sota-aiheen uudelle aaltopituudelle.

Punatukkaisen Elisabet-tytön enoista neljä on kaatunut talvi- ja jatkosodan taisteluissa. Elisabetilla on piirrosalbumi, johon hän piirtää kuvia sukulaisistaan.

Kuvat pysyivät koossa toisin kuin oikea ihminen.

 

Elisabet eläytyy äitinsä muistoihin, konkreettisiin tuokioihin. Äidin veljet ovat syystöissä pelloilla, kun saavat käskyn rintamalle.

Sodan taittuessa kotiin saapuu yhden veljen kuolinviesti. Vasta sen jälkeen tulee kirje, jonka veljet ovat kirjoittaneet ennen lähtöään Karjalan Taipaleenjoelle. Myöhemmin äidistä tuntuu mahdottomalta tottua lotan tehtäväänsä hautajaisissa, kunniavartioiden muassa.

Elisabet muistaa myös oman lapsuutensa äidin, ”tanssi-iltojen naurusuun”. Aikuisten raivokkaissa tanssiaisissa surua haudataan, tai ainakin karkotetaan. Olohuoneen kristallikruunu siirretään helisemään välieteisen katonkoukkuun.

Elisabetille tanssi ei sairaan jalan vuoksi sovi. Mutta hänellä on mielikuvituksensa.

Elisabetin maailman kautta romaani purkaa sotien aiheuttamaa traumaa. Se kuvaa herkkää lasta, joka kantaa läheistensä kokemuksia ja tutkii kehoonsa piiloutuneita tunteita.

 

Elisabetin äidille kuolleet veljet ovat läsnä. Äiti miettii heitä jopa silloin, kun tekee pihamaalle kukkapenkkiä.

Elisabet näkee ja kohtaa sodan rikkomia ihmisiä, ja kuulee heistä puhuttavan. Pieni tyttö käsittelee kuolemaa leikeissään ja piirtäessään. Hän kömpii lumppulaatikkoon tai äidin kainaloon, tietää ja tiedostaa vanhempiensa ajatukset ja kaipauksen.

Teos on sukupolviromaani, jossa kertomuksen kronologia on taitavasti rikottu.

Elisabetin nimi on äidin suvun perintönimi. Aikuisena hän yrittää häivyttää nimeensä kuuluvaa h-kirjainta henkilöpapereistaan.

Teosta voisi tulkita postmodernina historiallisena romaanina. Se kuvaa vahvasti sisäistä maailmaa, keskittää hetkiin ja tapahtumien näyttämiseen.

Tarinan lopussa 64-vuotias nainen kävelee kevein askelin hautausmaalle. Hän pohtii omaa kuolemaansa ja muistoja, joita on ottanut talteen toisilta ihmisiltä. Hän päättää kotiin palattuaan piirtää vielä yhden paperinuken, oman kuvansa.

Viimeinen luku on väriltään ja energialtaan hyvin kaunis. Sen voi tulkita pehmeänä avautumisena johonkin uuteen.