Kulttuuri

Kirja-arvio: Elokuvallista kerrontaa turvallisuuden järkkymisestä

Sami Majala: Ei ketään meidän jälkeemme. Gummerus 2019. 247 s.
Kuva: -
Kuva: -

Helsinkiläisen Sami Majalan toinen romaani Ei ketään meidän jälkeemme on nykyhetkeen sijoittuva kuvaus ydinperheestä ja turvallisuuden järkkymisestä.

Alussa kuvataan lentokenttää organismina ja sen osissa liikkuvia ihmisparvia. Siirrytään kosmisista mittasuhteista kentän läheisyydessä uinuvaan rivitaloyhteisöön. Ollaan suurkaupungin laidalla.

Kerronta on etäännytettyä ja tajunnanvirtamaista.

Nuoren perheen arki on rauhaisaa ja varusteltua. Isä hoitaa kotia ja juo yrttiteetä, äiti Laura konsultoi peliyhtiöitä ja joogaa virtuaaliohjaajan komennossa.

Kerronta on etäännytettyä ja tajunnanvirtamaista. Maisema rivitalopihasta avautuu tunnelmia maalaavana, visuaalisena avaruutena. ”Täällä kaikki oli pyöreää, pyöristettyä, värikästä ja turvallista, asvalttikin synteettistä, pehmeää ja kimmoisaa.”

Isä puuhaa leikkipuistossa ja kauppakeskuksen tavaratalossa lasten, Orvokin ja Laurin, kanssa. Lapsista pienemmän Laurin kanssa telepaattinen yhteys toimii yhä, Orvokki on kasvanut jo loitommas.

Elon tapahtumallisuudessa asiat rinnastuvat tasa-arvoisina: lasten uima-altaiden puhaltaminen, Orvokin tiedonhalu, viereiseltä golfkentältä kuuluva mailojen metallinen kilinä.

Majalan tapa kirjoittaa muistuttaa jazzista tuttua teeman variointia. Tunnelmia halkovat kertomusta eteenpäin kuljettavat virkkeet, jotka toistuvat, muuntuvat ja asettuvat uusiin yhteyksiin.

Sitten, keskusteluissa leijuvien uhkakuvien sijaan, alkaa tapahtua. Ukkosmyrskyn jälkeen taloyhtiön väki kokoontuu kartoittamaan omaisuuden vaurioita.

Seuraavaksi katoaa tyttö. Katoaminen, massiiviset etsintäoperaatiot ja vellovat huhut täräyttävät perheen päivittäiset rituaalit pois paikoiltaan.

Arki jatkuu toisenlaisena, vieraana. Orvokki kysyy entistä vaikeampia kysymyksiä. Sähköt katkeavat. Verkkoyhteyden kaaduttua ihmisten on keksittävä itsensä uudelleen, koska nettiin ei pääse.

Elokuvallinen tyyli pakottaa seuraamaan itseään.

Teos tarkastelee yhteistä kokemusta, joka on rikki.

Sen vuoksi on hankalaa, että teoksen maailman suhde todellisuuteen on ratkaisematta, mikä näkyy vaikkapa dialogin hienoisessa keskeneräisyydessä ja lopussa, kauhuelokuvista tuttujen elementtien vyörytyksessä.

Myös piirre, jossa jokin asia todetaan sen sijaan, että näytettäisiin sama hahmojen toiminnan kautta, loitontaa.

Elokuvallinen tyyli pakottaa seuraamaan itseään. Epätarinallisuudessaan teos on kiehtovan rento lukea.