Kulttuuri

Kirja-arvio: Enemmän isiä ja poikia, vähemmän trilleriä

Alex North: Kuiskaaja. Suom. Irmeli Ruuska. Otava 2019. 395 s.

Joskus suru kutsuu lisää surua. Alex Northin trillerissä Kuiskaaja päähenkilö Tom Kennedy muuttaa poikansa Jaken kanssa Featherbankin rauhalliseen pikkukaupunkiin. Tomin vaimo on kuollut, ja isä ja poika kaipaavat muutosta. Kaupungilla on kuitenkin synkkä historia – ja myös synkkä nykyisyys.

Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin Kuiskaajaksi nimetty murhaaja sieppasi pikkupoikia. Hänet saatiin kiinni, mutta nyt katoamiset ovat taas alkaneet, ja Tom ja Jake joutuvat tapahtumien keskelle.

Teoksessa on useita näkökulmahenkilöitä ja tasoja. Minäkertoja Tomin lisäksi seurataan Kuiskaajan tapauksen ratkaissutta Pete Willisiä ja nykyistä tutkintaa johtavaa Amanda Beckiä. Pikkupoika Jakella taas on mielikuvitusystävänään aavemainen pikkutyttö.

Historia ja nykyhetki hitsautuvat Featherbankissa monin tavoin yhteen.

 

Romaanin ytimessä ovat isät ja pojat. Tomin ja Jaken on vaikea löytää yhteistä säveltä, koska he ovat samalla tavalla herkkiä. Rikkinäisestä kodista tuleva Tom päätyy poikaansa yhteyttä etsiessään myös käsittelemään omaa isäsuhdettaan.

Poliisi Pete Willis puolestaan katsoo olevansa epäonnistunut isä. Isyysteema kantaa jopa trilleriarvoitukseen asti: miksi joku sieppaa laiminlyödyiksi katsomiaan poikia?

Trillerijuonta kehitellään heti alussa, mutta se käynnistyy silti hyvin myöhään. Northin kerronta on verkkaista ja pikkutarkkaa, ja henkilöt muhivat ajatuksissaan ja tunteissaan.

Ajatuskulkuja ja reaktioita toistellaan ja väännetään rautalangasta niin hartaasti, että kirjasta voisi poistaa kolmanneksen ilman, että sisältö kärsisi.

 

Tai sitten kirjasta voisi poistaa trillerijuonen, sillä kiinnostavinta tarinassa on Tomin ja Jaken dynamiikka, ja sivupoluilla liikuskeleva murhaaja lähinnä häiritsee tätä tarinaa.

North kuvaa uskottavasti Tomin syyllisyydentunteita, ärtymystä ja avuttomuutta. Teos olisi mainiosti syntynyt pelkästään näistä aineksista.

Trillerijuoni jää nytkin lopulta toissijaiseksi, heppoiseksi ja osin epäuskottavaksi. Osa hahmoista toimii tavalla, joka herättää lähinnä kysymyksiä. Tapa, jolla Tom ja Jake temmataan uhkan keskiöön, lähinnä haukotuttaa.

Kerronta on kaikesta huolimatta taitavaa, ja Irmeli Ruuskan suomennos on tarkka ja nautittava.