Kulttuuri

Kirja-arvio: Kari Hotakainen uutuusromaanissa ihminen on tarinansa mittainen

Kuva: Muu
Kuva: Muu

Kari Hotakainen: Tarina. Siltala, 2020. 268 s.

Kaikella on nykyisin tarina, ei vähiten ihmisellä joka haluaa päästä jonnekin.

Mutta mitä kertoisit, jos sinulta pyydettäisiin elämäsi tarina? Mihin keskittyisit, miten rajaisit, millaisin sanankääntein itsesi loisit?

Ennen kaikkea: osaisitko esittää itsesi kiinnostavana?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä mietitään Kari Hotakaisen (s. 1957) uudessa romaanissa.

Satiirisessa Tarinassa eletään jonkinlaista tulevaa, jossa kaikki asuvat kaupungeissa ja maaseutu on ihmisistä vapaata Virkistyaluetta.

Asuntoja ei riitä kaikille, joten ihmisiä päätetään jakaa vuokra-asunnon ansaitseviin ja konttikylään joutuviin.

Perusteena on ihmisen itsestään kertoma tarina.

 

Lue myös: Maaseudun tyhjentyminen herättää Kari Hotakaisessa tunteita – Noin puolet uudesta romaanista on kirjoitettu Rengossa (22.8.2020)

 

Hotakaisen romaani on vimmaiseksikin yltyvä kritiikki, joka osuu ennen kaikkea tarinatalouteen mutta myös kaupungistumiseen.

Kaikki suoltavat tarinoita huomiosta kilpaillessaan, mutta mikä tarinan arvo lopulta on?

Romaanissa sillä saisi asunnon, jos vain herättäisi huomiota. Mutta millä sen teet, kun keskiverto elämäntarina on persoonallinen kuin silmien väri.

Yhdellä Tarinan monista hahmoista ei ole itsestään oikein muuta kiinnostavaa kerrottavaa kuin painonsa. Toinen väittää olevansa prinssinakin keksijä. Tarina on uskottava, koska miehestä on kuva nakkikulhon vieressä. Kolmas, bussikuski, väittää olevansa plastiikkakirurgi, joka kuorii esiin ihmistä kaiken sen ”sälän” joukosta, jota elämä hänen päälleen kasaa.

Yksi romaanin keskeisistä havainnoista on se, että kaikki esittävät jotain, toiset vain ovat parempia kertomaan.

Proosana Tarina tuntuu iskevämmältä kuin Hotakainen hetkeen, vaikka hän entistä huonommin istuu tarinaan kirjailijasta, jolla on lyhyt lause.

Kiinnostavasti Hotakainen uudistuu, mutta kuitenkin pysyy samana. Jo vuoden 1993 Bronksissa maailma oli jakautunut kahteen, Keskustaan ja Joutomaahan, ja silloinkin puhuttiin rakennemuutoksista.

Yhä edelleen Hotakainen naurattaa ääneen, ja ihmeellisellä tavalla kyky taivuttaa asentoihin pelkillä sanoilla on edelleen tallella. Varsinkin Tarinan alku, jossa Hotakainen luo maailman, on väkevä.

Kokonaisuutena romaani kuitenkin sittemmin väljähtyy, ja loppu on jopa lattea.

Mutta ehkä se vain heijastaa sitä, etteivät tarinat oikein vie meitä mihinkään, vaikka ne tuntuisivatkin hyvältä. Ehkä olisi parempi vain ’kuihtua jäljettömiin kuin kasvit”, niin ettei meistä ”jäisi maailmaan tarinan henkäystäkään”, kuten yksi Tarinan hahmoista toteaa.

Totuus lienee se, että jos meistä jää vain tarinat, harvasta on tarjota edes kohtalaista juttua.

Päivän lehti

25.9.2020

Fingerpori

comic