Kulttuuri

Kirja-arvio: Kazuo Ishiguro upottaa päähenkilön ja lukijan hetteikköön ajan ulkopuolelle

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti. Suom. Helene Bützow. Tammi 2019. 658 s.
Kazuo Ishiguron romaanit mittailevat usein toden ja unen rajoja. Kuva: Jane Bown
Kazuo Ishiguron romaanit mittailevat usein toden ja unen rajoja. Kuva: Jane Bown

Kuuluisa pianisti herra Ryder saapuu pieneen keskieurooppalaiseen kaupunkiin konsertoimaan.

Tässä on Kazuo Ishiguron romaanin Surullinen pianisti lähtökohta ja oikeastaan koko tukiranka, sillä teos paljastaa todellisen karvansa jo silloin, kun epämääräisesti myöhässä oleva Ryder seisoo hotellin hississä matkalla huoneeseensa. Seuraa laukunkantaja Gustavin monologi ja pitkällinen sivupolku.

Näin romaani jatkuu seitsemättäsataa sivua. Aikataulut mättävät, asioita tapahtuu hallitsemattomana vyörynä, ihmiset ovat vieraita ja tuttuja, kaikilla on pyyntöjä ja vaatimuksia, suunnitelmat unohtuvat eikä mitään tarkisteta, ja isot tavoitteet ovat hämäriä, kun taas pikkusälä tunkee etualalle.

Kuulostaa kaoottiselta ja ahdistavalta, ja onkin. Kun romaanin saippuamaisen lipsahtelun kanssa on taistellut joitakin kymmeniä sivuja, kerronta alkaa kuitenkin masokistisella tavalla vetää puoleensa.

 

Ishigurolta on uskollisesti suomennettu koko tuotanto. Surullinen pianisti on julkaistu alun perin vuonna 1995 ja ainoana jäänyt väliin. On helppo ymmärtää, miksi.

Teos on melkoinen järkäle, ja sen rakenne on vaikea, lähinnä siksi, ettei sitä ole. Kirja ei tarjoile selkeää tarinaa tai henkilökuvaa, vaan unenomaista vaeltamista jätättävässä ajassa ja omituisissa kohtaamisissa. Sillä on näennäinen alku, muttei keskikohtaa eikä loppua.

Kirjailija on pohtinut teoksissaan paljon aikaa, muistia ja todellisuuden olemusta. Surullinen pianisti sukeltaa suin päin kaikkeen tähän.

Vaikka teoksella on ikää 25 vuotta, se tuntuu Haudatun jättiläisen (2015, suom. 2016) kaksosparilta. Molemmissa edetään paksussa usvassa, joka toisessa peittää konkreettisesti kokonaisen maan ja toisessa esiintyy yleisenä hallinnan katoamisena.

Taustalla näkymätön kello tikittää seuraavaa myöhästymistä kohti.

 

Aika tuntuu kirjassa verholta, jonka takana piilee hämärään jäävä toinen – oikea? – todellisuus.

Verho kohoaa hetkittäin, ja Ryder muistaa esimerkiksi kantaja-Gustavin tyttären itse asiassa olevan puolisonsa, ja lapsikin heillä on. Silti kaupunki ihmisineen pysyy Ryderille vieraana.

Teos etenee sankalla unen logiikalla: Ryder joutuu edustustilaisuuksiin yöunilta herätettynä ja kylpytakissa, välimatkat venyvät ja kutistuvat ja rakennukset muuttavat muotoaan. Pianistin oma tehtäväkin hämärtyy – soittamisen lisäksi hänelle sovitellaan jonkinlaista koko kaupungin tulevaisuuden ratkaisijan osaa.

Ryder epäluotettavana kertojana ailahtelee yhtä lailla.

 

 

Vaikka musiikkia harjoitellaan ja esitetään vähän, siitä puhutaan paljon. Musiikkityylit nousevat jopa kohtalonkysymyksiksi niin yksittäisille henkilöille kuin koko yhteisölle. Musiikin avulla Ishiguro tutkii konservatiivisten arvojen ja kokeilunhalun ristiriitaa.

Sekä ihmisiä että tyylisuuntia nostetaan jalustalle ja kaadetaan maahan absurdein tavoin.

Teos vertautuu musiikkiin: Ishiguro juoksuttaa tarinanlankoja kuin skaaloja ja yhdistää erilaisia jaksoja ja rytmikimppuja yhdeksi isoksi konsertoksi.

Teos on kiero kuva yhteiskunnasta, jossa pienet erimielisyydet voivat koska tahansa lanata isot kysymykset. Myös (taiteilijan) ego saa Ishigurolta kyytiä. Näennäisestä avuliaisuudesta huolimatta Ryderin ajatukset eivät koskaan eksy kovin kauas hänen omista tarpeistaan.

 

Lopputulos on ishiguromaisen taidokas, yllättävän ilmava ja hauska rakennelma. On vaikea sekä kertoa että hämärtää samoilla notkeilla lauseilla ja pitää samalla koko paketti koossa. Niin Ishiguro kuitenkin tekee.

Kirjan piinallinen pituus syventää kaaoksen tunnelmaa. Sama vaikutus olisi silti saavutettu ainakin sata sivua pienemmälläkin mitalla.

Kirjailijan pääteokseksi Surullisesta pianistista ei ole, vaikka Keltainen kirjasto onkin päättänyt nimittää tämän järkäleen sellaiseksi.

Tämä stressatun nykyihmisen absurdi painajainen nostaa pintaan ja näkösälle monenlaista oleellista kuonaa ihmismielestä ja ihmisten välisistä suhteista, mutta muissa kirjoissaan Ishiguro silti tekee sen terävämmin ja kiinnostavammin.

Päivän lehti

29.1.2020