Naomi Alderman: Voima
Gummerus 2019. 411 s.
Naomi Aldermanin Voima on vaikea pala purtavaksi. Sitä mainostetaan feministisenä kirjana, mutta onko se sitä?
Kirjasta on miltei mahdoton puhua, jos ei paljasta siitä olennaisia asioita, joten jos et halua tietää enempää, suosittelen lopettamaan lukemisen.
Kirjassa on (ärsyttävää kyllä) yllättävä loppukäänne, jossa paljastuu, että sen on kirjoittanut mies 5000 vuotta sen jälkeen, kun naiset saivat voiman, eli kyvyn antaa sähköiskuja, ja veivät täten vallan miehiltä. Naisista tuli voimakkaampi sukupuoli. Kirjan kirjoittanut mies käy keskustelua kirjastaan Naomin kanssa, joka arvelee, että ”miesten johtama maailma olisi kiltimpi, hellempi, rakastavampi”.
Kirja sijoittuu aikaan, jolloin voima heräsi naisissa, eli toisin sanoen vaihtoehtoiseen nykymaailmaan. Tarinaa kerrotaan eri naisten sekä nigerialaisen toimittajanuorukaisen Tunden kautta. Jokainen heistä edustaa vallan (vrt. kirjan alkuperäinen nimi Power) eri aspekteja: uskontoa, politiikkaa, väkivaltaa, tiedotusvälineitä.
Onko kirjan tarkoitus osoittaa, että siinä miehiin kohdistuva alistava voima on jotain, jota naiset kokevat nykypäivänä? Miksi sitten naisista on pitänyt tehdä vielä pahempia kuin mitä miehet ovat nyt?
Yksi kirjan hahmoista, Allie, kuulee päässään äänen, joka on aina johdattanut hänet tekemään oikeita asioita. Kirjan lopussa paljastuu, että ääni kuuluu Jumalalle. Tämä sanoo Allielle, että asiat eivät koskaan ole yksinkertaisia ja että ei ole olemassa kahta asiaa, joista voisi valita toisen.
Tässä kohden Alderman ehkä haluaa sanoa, että valta turmelee riippumatta siitä, onko mies vai nainen, ja että mies vain on sattunut olemaan vallassa, koska on naista voimakkaampi.
Kirjaa olisi ehkä helpompi ymmärtää, jos siinä käytäisiin selkeämpää dialogia erilaisten ajatusten välillä. Nyt se on lähinnä väkivaltaisuuden kuvaus, jossa asiat vain tapahtuvat, ja lopussa heitetään pari vihjettä, jotka eivät sinänsä vihjaa suuntaan tai toiseen.
Kirjoittajana Alderman on lähinnä taloudellinen. Hän välttää kaikkea ylimääräistä eikä ole vahvimmillaan eksyessään vertauskuvallisuuden tai runollisuuden puolelle. Hänellä on myös hieman ärsyttäviä maneereja, kuten se, että miltei koko ajan joku nauraa tai kohauttaa harteitaan.
Kaiken kaikkiaan kirjan odottaa koko ajan alkavan; sen ensimmäiset 390 sivua tuntuvat olevan lähinnä johdantoa lopulle, joka taas jättää liikaa kysymyksiä. Tai sitten en ole osannut lukea kirjaa kirjoittajan toivomalla tavalla.
