Kulttuuri

Kirja-arvio: Olive Kitteridge -romaani on kimppu kohtauksia syrjäisestä elämästä

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2020. 374 s.
Elizabeth Strout kirjoittaa ihmisten sisäisestä maailmasta. Kuva: Leonardo Cendamo
Elizabeth Strout kirjoittaa ihmisten sisäisestä maailmasta. Kuva: Leonardo Cendamo

Kuvitteellisessa Crosbyn pikkukaupungissa, kaukana Mainen osavaltiossa Yhdysvaltojen koillisnurkassa, elää Olive Kitteridge, entinen matematiikanopettaja, yhteisölleen vähän kummajainen.

Fyysisesti iso Olive huomataan, koska hänellä on mielipide kaikkeen, ja hän vaikuttaa usein ilkeältä. ”Muitten ongelmista on aina hauska kuulla”, hän sanoo.

Olivea pelätään ja hänelle nauretaan, koska hänen sisäänsä kätkeytyvä jää muilta piiloon: lämpö, kiihkeä mutta monimutkainen rakkaus mieheen ja poikaan, hellyys vähäosaisia kohtaan – tunteet, joita hän ilmaisee kömpelösti töksäytellen jos lain.

 

Elizabeth Stroutin (s. 1956) Pulitzer-palkitussa Olive Kitteridgessä on 13 toisiinsa liittyvää tarinaa tai novellia, jotka voi lukea myös romaanina.

Alun perin 2008 ilmestynyt teos on rakenteensa puolesta kuin muutama sitten ilmestynyt Kaikki on mahdollista, jonka tarinoiden yhdistävänä tekijänä toimi Lucy Barton.

Tutun oloisesti Olive on joissain tarinoissa päähenkilö, osassa hän vain vilahtaa.

Myös Stroutin kuvaama 2000-luvun alun amerikkalainen pienkaupunkimiljöö, ihmiset ja heidän väliset suhteensa, on etäältä tuttu, vaikka Olive Kitteridgessä painopiste on iäkkäämmissä ihmisissä kuin Lucy Barton -kirjoissa.

 

Tunnelmat ovat usein synkeitä: menetettyjä rakkauksia, kadonnutta elämänhalua, äkillisiä sairastumisia ja kuolemaa. Elämää siis.

Strout ei kuitenkaan kuvaa Olivea, tai muitakaan, erityisen dramaattisesti. Asiat ikään kuin vain tulevat ja ovat, mitään sen erityisemmin alleviivamatta.

Olive on tavallinen ja epädramaattinen eläkeläinen, jonka sisällä olevia tunteita välillä purskahtelee ulos hänen itsensä sitä oikein ymmärtämättä.

Oliven perustila, ja yleisemminkin Stroutin hahmojen, on tajuta jotain liian myöhään, kun siihen ei enää voi vaikuttaa.

Vähäeleisesti Strout kuvaa pettymykset, niiden kasautumisen, niistä ohi kulkemisen.

 

Olive Kitteridge ei silti ole lohdutonta lukemista, vaikka jokaisella kultareunuksella on pilvensä.

Erityisen nautittavasti Strout kuvaa Oliven ja Henryn pitkän suhteen dynamiikkaa, toisiin ihmisiin rakastumisia, heidän erilaisuudestaan huolimatta syntyvää keskinäistä luottamusta ja liittoa.

Hahmona Olive on rakastettava, kaupungin yhdenlainen keskus, joka vaikuttaa kaikkiin, johon kaikilla on oltava jonkinlainen suhde.

Stroutin konstailematon proosa luo varsinkin Oliven kaksijakoisuudesta taidetta.

Millaista on, kun päivän ainoa siedettävä asia, kävelylenkki, aiheuttaa lähinnä huolta siitä, että terveellinen elämäntapa pidentää elämää?

Päivän lehti

7.8.2020