Kulttuuri

Kirja-arvio: Pakohuonepeliä muistuttavassa dekkarissa kiinnostavinta on rakenne

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa. Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2020. 492 s.

Kuvittele havahtuvasi siihen, että juokset metsässä mieli täynnä kauhua. Huulillasi on vieraan naisen nimi, mutta kaikki muu on kadonnut.

Kajahtaa laukaus, lähellä kahisevat jonkun askeleet. Et tiedä, kuka olet ja missä.

Tällaisesta tilanteesta alkaa Stuart Turtonin jännitysromaani Evelynin seitsemän kuolemaa.

 

Aivan ensin on sanottava, että jos tästä kirjasta haluaa kaikki tehot irti, siitä kertovia tekstejä kannattaa lukea varoen. Itselleni sattui ennakkokappale, joka kuvaili juonta aivan liikaa, ja ensimmäiset sata sivua menivät siksi osittain hukkaan.

Täysin kuvailematta kirjasta ei kuitenkaan voi kirjoittaa, joten varovaisimmat lopettakoot lukemisen tähän.

Teoksen idea on ovela: minäkertoja selvittää rikosta, joka ei ole vielä tapahtunut. Sen hetki koittaa samana päivänä, johon kertoja herää muistinsa kadottaneena. Tämä päivä pyörii luuppina viikon ajan tai kunnes rikos on selvitetty. Jos arvoitus ei selviä, kaikki alkaa alusta.

Rakenne muistuttaa peliä tai pakohuonetta. Minäkertoja saa matkan varrella uusia olomuotoja ja erilaisia auttajia ja apuvälineitä ratkaistakseen vanhan kartanon arvoituksen. Illalla pidettäviin juhliin valmistautuvat niin palvelijat, onneton perijätär kuin sekalainen joukko enemmän tai vähemmän miellyttäviä juhlavieraita.

Myös menneisyydessä väijyy asianosaisia yhdistävä murhenäytelmä.

 

Hiljalleen tihkuu tietoa myös siitä, kuka kertoja on ja mistä hän on Blackheathin kartanoon tullut. Ajankuva vetää Agatha Christien kartanomaailmaan, mutta christiemäinen ihmiskuvaus loistaa poissaolollaan.

Teoksessa oleellisinta on rakenne. Sen sisällä seikkailevat melko tasapaksut henkilöt, joista harvassa on todellista särmää tai kiinnostavuutta. Ei, vaikka kirjailija lekottelee pitkiä aikoja eri hahmojen tuntemuksissa ja tarpeettomissakin havainnoissa.

Rakenteen monimutkaisuuden vuoksi teos käynnistyy melko hitaasti, vaikka alkukuva on hengästyttävä. Kehittely on hidasta, ja vaikka kuvio alkaa aueta, yksityiskohtia, tapahtumia ja henkilöitä on liikaa. Samoin sivuja. Niitä etenkin. Editointi olisi voinut nostaa teoksen näppäryyttä paremmin esiin.

Turtonin kerronta on Jaakko Kankaanpään suomentamana notkeaa ja hyvää, mutta teoksen rajat tulevat nopeasti vastaan. Nokkela kehikko ei juuri saa syvyyttä.

Menot