Kulttuuri

Kirja-arvio: Rachel Cuskin teos Kunnia sekä vieraannuttaa että tulee lähelle

Rachel Cusk: Kunnia. Suom. Kaisa Kattelus. Kustantamo S&S 2020. 203 s.

Rachel Cuskista tuli yksi aikamme kiinnostavimpia kirjailijoita, kun hän kirjoitti romaanitrilogian, jossa päähenkilö on häivytetty lähes olemattomiin.

Teosten Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia minäkertoja Faye on englantilainen kirjailija ja eronnut kahden lapsen äiti, joka kertoo muiden ihmisten tarinoita.

Kunniassa Fayen kohtaamien ihmisten kautta kerrotaan konferenssimatkasta. Lentokoneen tapahtumat kuvataan vieressä istuvan miehen, tämän perheen ja Pilotti-koiran tarinan avulla, konferenssiväen turistikierros eletään nuoren Hermann-oppaan monologin kautta.

 

Vaikka Cusk luo tekstinsä pintatasolla mielikuvan tapahtumien raportoinnista, hän patistaa lukijaansa oivaltamaan kertomuksen realistisuuden mahdottomuuden, sen, ettei mikään sanoiksi puettu voi vastata todellisuutta.

Kun pitkiä monologejaan puhuvat toiset valtaavat tilan, päähenkilö unohtuu. Kirjailijahaastatteluissa toimittajat puhuvat itse ja itsestään kysymättä ainuttakaan kysymystä haastateltavaltaan.

Koska Fayesta ei saa juuri mitään irti suoraan, teoksen merkityksiä on haettava muista henkilöistä. Nämä muut voi jakaa karkeasti kahteen osaan: niihin, jotka irtisanoutuvat aikamme ironiasta ja uskovat totuuteen, ja niihin, joille elämä on pelkkä itse rakennettu tarina.

Etenkin opas Hermannin kohdalla kaipaisin todella kuulla, mitä Faye tästä nuoresta miehestä ja tämän äitisuhteesta tuumii. Mutta ei. Cusk ei anna minulle sitä iloa.

 

Arvio jatkuu kuvan jälkeen.

Niin helppoa kuin Rachel Cuskia olisi lukea vain sukupuolien kautta, kirjailija pakottaa näkemään ihmiset sukupuoltensa takana. Kuva: Siemon Scammell-Katz
Niin helppoa kuin Rachel Cuskia olisi lukea vain sukupuolien kautta, kirjailija pakottaa näkemään ihmiset sukupuoltensa takana. Kuva: Siemon Scammell-Katz

 

Onko tämä juuri Cuskin tavoite? Saada lukija ärsyyntymään ja sitten ymmärtämään idea? Tarinoita lukiessamme haluamme tietää, mitä päähenkilö, johon samastumme, ajattelee. Cusk haluaa nostaa esille toiset ihmiset. Hän näyttää konkreettisesti, miten synnymme suhteesta toisiin ihmisiin.

Erityisen painoarvon kerrontaratkaisu saa, kun tietää Cuskin kirjoittaneen aiemmin kaksi hyvin omakohtaista teosta, joista hän sai ristiriitaista palautetta. Kunniassa vastaavalla tavalla moitinnan ja kehujen kohteeksi joutunut omakohtainen kirjailija on mies.

Niin helppoa kuin Cuskia olisi lukea vain sukupuolien kautta, kirjailija pakottaa näkemään ihmiset sukupuolten takana. Vaikka rakenteet vaikuttavat aina 2020-luvullakin, se ei ole yksilön syy.

 

Ja sitten on rehellisyys. Pyrkimys totuuteen. Tämän perään kyselee eräs itsestään puhuva toimittaja:

”…uskoinko että on kolmatta rehellisyyden tapaa… rehellisyyttä johon ei liity minkäänlaista moraalista kannanottoa, joka ei ole kiinnostunut sen paremmin romuttamisesta kuin uudistamisestakaan, jolla ei ole lainkaan omaa suuntaa, joka kykenee kuvaamaan pahuutta yhtä kiihkottomasti kuin hyvyyttäkin harhautumatta kummankaan puolelle…”

Pidän tätä lukuohjeena koko trilogialle. Kuulemme ja näemme Fayen kohtaamat ihmiset ilman kannanottoja ja ikään kuin elämme Fayena ja muodostamme itse näkemyksemme – jos niin haluamme.

 

Pitkä tarina jatkuu yhtenä verkkaisena tekstivirtana, etelän hellepäivän viiltävänä jomotuksena. Sillä elämä on odotusta, tosielämän odotusta.

Ja tosielämään Cusk trilogiansa päättää. Elämään, joka riuhtoo itsensä läpi konferenssien leppoisien lounashetkien, läpi kirjallisuuden pehmeän sylin. Kun Faye puhuu puhelimessa kotona odottavan poikansa kanssa, valuu kaikki muu tyhjäksi merkityksistä.

Tai on sitten vielä eräs lyhyt kohtaus. Sellainen, jonka painavuus syntyy koko trilogian läpi kulkeneista vanhemmuuden ja avioliiton teemoista. Kohtaus tekee tyhjäksi kaikki pyrkimykset, jos sille sellaisen painoarvon haluaa antaa. Tai sitten se on vain kusta meressä.