Kulttuuri

Kirja-arvio: Raisa Omaheimon esikoisromaanissa rakkaus on vaikeaa

Raisa Omaheimo: Sydän. Kustantamo S&S 2019. 186 s.

Helsinkiläisen taiteilijan Raisa Omaheimon (s. 1977) debyyttiromaani Sydän on rakastumisiin ja sydänsuruihin keskitetty kertomus.

Päähenkilö on opintojaan vaihtelevasti edistävä nainen, joka työskentelee siivoojana tavaratalossa ja ”helpomman” rahan vuoksi myös kauppaa seuralaispalveluja.

Siivousten jakoa kollegoiden kanssa, kunkin työtä ja käsialaa kuvataan tarkoin havainnoin ja ilmavasti. Siivoustyön yksinkertaisuuden tuottaman mielihyvän vastapainoksi asettuu iltojen rujo todellisuus.

 

Tarina etenee kolmen entisen rakkauden: Muusikon, Otavan ja Freijan kanssa jaettuihin hetkiin ja upottaviin maailmoihin. Hoivaajan ja takertujan roolit tulevat naiselle tutuiksi.

Kun Otava roikkuu puhelimensa äärellä viestejä naputtaen, päähenkilö ei kysy mitään, koska ”ei halua olla sellainen nainen”. Asioiden kohtaamisen lisäksi omien tarpeiden, kuten katseen ja kosketuksen ääneen sanominen on hänelle välillä vaikeaa.

Ihmissuhteiden syklissä nainen jäljittää ensimmäistä ehdollistumistaan, sillä jokainen ero tuntuu asettuvan edellisen eron päälle.

Lopulta rintakehään on kertynyt liikaa painoa. Sydän oikuttelee minkä ehtii. Se jumputtaa, teutaroi, raivoaa ja on vain hetkittäin ”turpea ja kylläinen”.

 

Teos tavoittaa hyvin tunteiden piripintaisen täyteyden ja kertojansa emotionaalisen totuuden. Kun oma suunta alkaa olla hukassa, nainen löytää itsensä kassalta maksamasta kadulla rahaa anelleen ihmisen ruokaostoksia.

Teksti herättää assosiaatioita Aulikki Oksasen tai muinaisen roomalaisen Catulluksen (n. 84–54 eKr) lyriikkaan, joskin Omaheimo vie tyyliään naivismiin ja rikkoo omintakeisesti realistisen proosakuvauksen pakkopaitaa.

Kolmannessa osassa nainen on eri elämäntilanteessa ja työskentelee terapeuttina tai jonkinlaisena ammattiauttajana. Hänen mielensisäinen muistojensa rakastelu on edennyt, mutta asiat toistuvat, kunnes hän tunnustelee spiraalin jälkeistä pohjaa ja uutta tilaansa.

Pienoisromaani on rohkea ja taiteellinen. Ongelmina ovat hienoinen kliseisyys ja kokonaisuuden voimattomuus. Etenkin kieli olisi kaivannut energiaa eikä lainattua biisilyriikkaa eli sanoituksia.

Loppu on tässä tosin uuden alku.

Päivän lehti

26.10.2020

Fingerpori

comic